Madonlukuja lapselle lukemisesta

Lapselle lukemisesta on viime vuosina puhuttu paljon, keskustelu vanhempien lapsilleen lukemisen vähentymisestä käy alan asiantuntijoiden kesken vilkkaana.  Asiantuntijoiden mukaan lapselle lukeminen antaa hänelle paremmat edellytykset oppia uutta, pärjätä porukassa ja menestyä koulussa. Tämän ohella esimerkiksi sanataideopettaja Maarit Snellmannin mukaan kirjallisuus laajentaa lapsen maailmankuvaa, kehittää ilmaisua, lukutaitoa, mielikuvitusta, kieltä ja keskustelutaitoa. Tällaisia taitoja tarvitaan myös työelämässä. (Lähde)

Joko alkoi ahdistaa. Ei se mitään. Näitä on nimittäin lisää. 

Lue lapselle-hankkeen nettisivusto painottaa lapselle lukemisen olevan paras sijoitus tulevaisuuteen. Sivuston mukaan jos lapselle luetaan säännöllisesti ääneen... 

1. hän on itsevarmempi ja reilumpi kaveri muille ★

2. hänen sanavarastonsa moninkertaistuu ★

3. hän menestyy paremmin koulussa ★

4. lapsen lähtökohdat elämään paranevat ★

5. perheissä keskustellaan enemmän ★

6. hänestä kasvaa vastuullisempi ja kunnianhimoisempi aikuinen ★

 

Painavia sanoja kelle tahansa ruuhkavuosiaan läpikäyvälle vanhemmalle. Ja minä vasta hapuilen vanhemmuuden puolapuiden alinta puolaa. 

Oma lukemiseni juontaa juurensa lapsuuteen. Minulle on pienestä pitäen luettu paljon ja kenties juuri sen seurauksena kiinnostukseni kirjoihin on ollut suurta. Sanoisin lukutaitoni siis alkaneen sylistä. Lukemista eivät harrastaneet vain vanhemmat. Suuren merkityksen annan kummienoni omalle esimerkille ja yhteisille lukuelämyksille sekä pitkälle aikuisuuteen jatkuneille kirjalahjoille. Kiitos niistä. Yhä edelleen annamme kirjasuosituksia puolin ja toisin. Toisaalta minua ei ole koskaan painostettu lukemisen pariin - kiinnostus kirjoihin on pienen suunnan osoittamisen jälkeen ollut oma valinta. Elämään on myös mahtunut vaiheita, kun lukemista on joutunut jopa vähän rajoittamaan tärkeämpien juttujen, esim tentteihin valmistautumisen vuoksi. Toisaalta niihinkin on joutunut lukemaan. Kirjastot ja kirjakaupat ovat kuuluneet suosikkipaikkoihini aina. Tällä hetkellä kaipaan lukemista, sitä että saan ajan kanssa uppoutua kirjan syövereihin ja unohtua sinne. Tällä hetellä aikaa on maksimissaan lehdille, useimmiten mainoksille. Tämäkin blogipostaus on kirjoitettu ainakin kahdeksassa osassa. Kirjat ovat edustaneet minulle eräänlaista pakoa todellisuudesta - mielikuvitusmatkailua. Toisaalta tiedostan, ettei tämä vauvavaihe kestä ikuisesti. Oikeastaan se on ohi ehkä ennemmin kun arvaankaan ja ehdin taas edes hetkeksi hypätä kirjojen maailmaan.

Ehkä juuri näiden seikkojen vuoksi - koska lukeminen ja kirjat ovat hurjan tärkeitä minulle - näen jo mielikuvissani painajaisia, etteivät ne olisi sitä omille lapsilleni. Tiedän olevani melko old school-tyyppi tässä, sillä joo media ja pelimaailma ja teknisyys ja kiire ja suorityskeskeisyys. Kellä muka on aikaa lukemiselle ja pysähtymiselle saati rauhoittumiselle? Ne on kuule eskoseni ihan toiset ominaisuudet joita sun tulisi lapsissasi vaalia. Peliohjaimen antamisella ja tabletilla pääset paljon pidemmälle. Mutta entä jos en tahdo? Enkä siis missään nimessä tarkoita etteikö peleistä tai pelimaailmasta voisi oppia paljonkin. Päinvastoin en tahtoisi valintaa pelkästään suuntaan tai toiseen. 

Kirjojen, niissä olevien kuvien ja tarinoiden kautta pystyy mielestäni käsittelemään lapsen kanssa vakavampiakin aiheita, kuten sairautta ja kuolemaa. Vastaavasti päivän tapahtumien ja kevyempienkin aiheiden käsittely onnistuu tarinoiden kautta. Visuaalisuus onkin kirjoissa avainasemassa, vaikka eihän kukaan aikuinen kirjaa kannen perusteella myönnä valitsevansa. Sen sijaan tasokas kuvitus on mielestäni erityisesti lastenkirjoissa tärkeää ja houkuttelee lasta lukemisen - alkuvaiheessa kuvien katselemisen - pariin. Tai näin ainakin uskon.

Mutta entä jos kaksosten lukemaan houkuttelu ei mene kuten Strömsössä, entä jos poikia ei vain kiinnosta?  Entä jos edes äänikirjat eivät nappaa? Päsmäröinnistä ja painostamisesta kun ei tiedettävästi seuraa mitään hyvää. Tähän mennessä olen lukenut pojille joka päivä pieniä hetkiä, ja vauvat ovat saaneet hypistellä kirjaa samaan aikaan. Kuvat, kuvakortit ja kirjat selkeästi jo kiinnostavat, ainakin syömis-, kuolaus- ja pureskelumielessä. Kuvia nähdessään molemmat höpöttävät omaa kieltään ja naureskelevat. Pitkiä aikoja pienet eivät jaksa, eikä tietysti tarvitsekaan, kunnes jo siirrytään seuraavan aktiviteetin pariin. Tulevaisuudessa toivon, että lukuhetkistä tulisi meille yhteinen kiva juttu. ᵔᴥᵔ ᵔᴥᵔ

Entäpä tämän kirjoituksen otsikko sitten? Viittaan ehkä tällä juurikin siihen, että määräily ja pakottaminen tuskin kantavat hedelmää tässä lukemisasiassakaan. Tämä liittyy varmasti myös kasvamiseen vanhempana, sitä koettaa tehdä parhaansa ja lopulta vain toivoo parasta.

En myöskään usko, että lapselle lukeminen tai myöhemmin lapsen oma lukeminen tekee lapsesta mitään superselviytyjää koulumaailmassa tai esiintyjää työelämässä. Eihän se tehnyt minustakaan. Sen sijaan lukeminen on mukava harrastus, joka antaa myöten elämän eri vaiheissa. Sen pariin on myös aina kiva palata.

Vauva-ajan MIKSI?!

Miksi kaikki jossa on vauva-etuliite maksaa kolme kertaa normaalia enemmän? Huom pätee muuten myös hää-etuliitteellä varustettuihin asioihin.

Miksi oma aika aiheuttaa nykyään syyllisyydentunteita?

Miksi sen oman ajan ottaminen on edelleen niin vaikeaa? Tämä siitä huolimatta, että mies useimmiten mielellään hoitaa ja jää yksin vauvojen kanssa.

Miksi sitten, kun sitä omaa aikaa vihdoin on, alkaa ikävöidä vauvoja sillä siunaaman hetkellä kun on saanut ulko-oven suljettua. Ja muutenkin ajatuksista 99,9% pyörii heissä. 

Miksi se puhuminen on välillä - useimmiten - vain niin pirun vaikeaa? Puhuminen siis tärkeistä ja mieltä askarruttavista asioista. Jonninjoutavasta höpöhöpöstä saan kyllä liikaakin juttua aikaiseksi.

Miksi niin usein me äidit selitetään sitä, että on yhtä monta tapaa olla hyvä äiti kun on äitejä ja jokainen äiti on paras juuri omille lapsilleen? Ja silti se mieheltä puoliksi auki jäänyt vauvan vetoketju tai eri tavalla puetut vaatteet nostattavat tunteita. Eikö tämän kuulusi päteä myös iseihin?  Eikö jokainen isä ole paras isä juuri omalle lapselleen?

Miksi kotiäitiys ja äitien töissäkäynti nähdään toistensa vastakohtina? Eikö aikuisena tulisi jo tietää ettei ole olemassa vain yhtä totuutta? Eikö kyse ole kokonaisuudesta?

Miksi kaiken tämän arjen keskellä mietin myös, mitä oikeasti haluaisin tehdä isona? Eikö oikeampi kysymys olisi mitä mielenkiintoista haluaisin tehdä seuraavaksi?  

Miksi (edelliseen viitaten) välillä tunnen itseni niin mitäänaikaansaamattomaksi ja turhaksi? Tämä siitä huolimatta, että vauvat ovat minulle rakkainta maailmassa. 

Miksi en koskaan ole oppinut ompelemaan kunnolla? Jemmassa olisi toinen toistaan kauniimpia vauvan- ja lastenvaatekankaita mutta ompelutaito ei ole vielä(kään) soittanut ovikelloa.

Miksi äitiyden ja työn yhdistäminen nostattaa edelleen otsikoita upeista onnistumistarinoista? En aivan jaksa uskoa, etteikö suurin osa töissäkäyvistä äideistä onnistuisi näiden kahden yhdistelmässä vallan mainiosti. Älä käsitä väärin, minusta on ihana lukea miten ja miksi joku muu on saanut asiansa järjestettyä. Enemmänkin oikealla (vai juuri sillä niin väärällä?) hetkellä nyppii se, ettei isyys ja työ nostata samanlaisia capitaaleja. Miksi nostattaisi? Niimpä.

Miksi vauva-aika ja parisuhde nähdään usein tienä eroon ja huonoon oloon? Omaan korvaan on kantautunut myös ihania onnistumistarinoita, joissa parisuhde voi vauvan jälkeen paremmin kuin koskaan. Näitä lisää!

Miksi musta tuntuu, että omalla kohdalla lausahdus "Doubt kills more dreams than failure ever will" pitää paremmin kuin hyvin paikkansa?

Miksi välillä tuntee olevansa elämänsä voimissa 2,5 tunnin yöunien jälkeen? Vrt. ne yöt kun on saanut nukuttua vaikka 5 tuntia yhteen menoon.

Miksi tämä mun leipomisvimma ei voi jo laantua - miksi koko tekee koko ajan mieli leipoa jotain? Asia joka on tullut kuvioihin vasta vauvojen synnyttyä.  Rajansa se on omalla ja miehenkin vatsalla.

Miksi edelleen, pahimpien tunnehormoniaaltojen ollessa toivottavasti jo ohi, mielialat saattavat vaihdella laidasta laitaan? Ensin olen mielestäni huonoin äiti ikinä ja kukaan muu ei varmasti ikinäkoskaan tekisi näin taikka noin. Sitten jo seuraavassa hetkessä mietin, että nojaa olisi tuo toisaalta voinut mennä huonomminkin.  

Miksi mulla kolmatta päivää päässä soiva Kikattava Kakkiainen -korvamato ei voi jo ottaa ja poistua?

Miksi voi miksi mä ikinäkoskaan edes suunnittelin mitään, miten joidenkin juttujen tulisi vauvojen kanssa mennä? Huom. näitä oli onneksi vain muutamia ja hyvä niin. Vasta vauvojen synnyttyä sitä oikeasti on ymmärtänyt, ettei näitä juttuja voi oikein suunnitella vaikka kuinka on sen luonteinen ihminen, että tykkää organisoida ja listailla asioita. Ne vähätkin "sitten toimin näin"- ajatukset ovat nimittäin haihtuneet savuna ilmaan. Toisaalta ei kai sitä voi niinkään sanoa, että älä suunnittele. Onhan arkea huomattavasti helpompi hallita ja suunnittelu taitaa olla useimmissa itseni tavoin niin kiveenhakattu ominaisuus, että siitä on vaikea pyrkiä pois. Oikeampi olisi kai sanoa, että varaudu ettei kaikki (jos mikään) mene ihan suunnitelmien mukaan. Silloin voi myös yllättyä positiivisesti jos homma skulaa kuin rasvattu. :D

Miksi koko ajan painotetaan imetyksen tärkeyttä ja ylivoimaisuutta mutta samaan aikaan kun kerron neuvolassa imettäväni edelleen kahta lasta, saan osakseni olankohautteluja ja neuvoja tarttua korvikepulloon? Tämä siis hieman kärjistetysti sanottuna, enkä missään nimessä sano etteikö korvikkeella kasvaisi aivan yhtä hyvin. Löytyyhän sitä meiltäkin varmuuden vuoksi aina kotoa. Silti sitä elää kai kissan tavoin kiitoksella ja toivoisi terveydenhuollon ammattilaisilta enemmän tsemppausta kaksosten imetyksen suhteen kuin vähättelyä. 

Miksi viime viikolla vauvoille hyvin maistunut ja rakkaudella kokattu bataatti-peruna-porkkanasose lentää tällä hetkellä irvistyksien säestämänä kaaressa vaatteille?

Miksi vauvat kasvavat niin älyttömän nopeasti - oikeasti mihin ne minipötkylät ovat oikein kadonneet ja tilalle tulleet nämä jo niin isot vauvat? Mutta sitten kuitenkin yöaikaan valvotut minuutit tuntuvat tyyliin vuorokauden pituiselta. 

Miksi kukaan ei kertonut kuinka paljon vauvoja voi rakastaa? Voi tätä tunnepatouman määrää - ja sitä kuinka rakkaus vaan syvenee mitä vanhemmaksi vauvat kasvavat.