Dubain taivaalla

Menneenä viikonloppuna eksyin selailemaan erilaisia matkoja ja lentohintoja sekä pläräämään valokuvia edellisiltä reissuiltamme. Kaukokaipuu on kova vaikkei matkustus kahden puolivuotiaan kanssa ole meille tällä hetkellä varteenotettava vaihtoehto. Viimeisimmäksi olemme olleet pidemmällä reissulla tasan vuosi sitten - Dubaissa. Siellähän kai lähes kaikki nykyään edullisten lentohintojen (?) vuoksi käyvät. ;). Täällä olen näköjään kirjoitellut aiheesta ennen lomaa. Pojatkin olivat silloin jo matkassa mukana, taisi olla meneillään raskausviikkojen 14-15 taite. Varasimme reissun melkein heti Norwegianin uuden lentoreitin auettua, kauan ennen tietoa kaksosista. Vauvauutisen saatuamme tuleva reissuunlähtömme mietitytti ja keskustelimmekin aiheesta minua hoitaneen lääkärin kanssa. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin. Jopa minua Suomessa vaivannut aivan jäätävä raskauspahoinvointi loppui lähestulkoon kokonaan noiden 10 Dubaissa viettämämme päivän ajaksi. Tuon tauon ansiosta jaksoin varmaan oksentaa vielä seuraan kuukauden kotimaassa. :D 

Ennen reissua erilaisia aktiviteetteja netistä etsiskellessäni törmäsin helikopterilentoihin Dubain yllä. Nämä tuntuivat olevan kovasti turistien suosiossa ainakin lentoja järjestävien firmojen lukumäärästä ja hinnoista päätellen. Lentojen hinta oli paitsi lentoajasta myös helikopterien lähtöpaikasta riippuvainen. 

Miehen ilme oli näkemisen arvoinen, kun hänen ennen matkaa osuneilla syntymäpäivillään paketista paljastui kimppalahjana ostamamme varaus helikopterilennolle Dubain taivaalle. Sen verran tyyristä hupia 20 minuutin lento kuitenkin oli, että omaksi ja muiden rooliksi jäi odottaminen maan kamaralla.     

Aikamoisia maisemia mies olikin lintuperspektiivistä saanut ikuistettua. Tässäpä muutamia poimintoja "muutamien" kuvien joukosta.

Atlantis The Palmin keinotekoisine saarineen lintuperspektiivistä. Onneksi taivas oli lentohetkellä pilvetön ja lähes sumuton. Tätä saimme jännittää toden teolla, sillä reissullemme sattui niitä sumuisempiakin päiviä. 

Rantaviivan loppuessa mantereelta kaupungin päättäjillä välähti -  palmun lehvien muotoon rakennettu tekosaari toi kaupungille yhteensä 520 kilometriä lisää rantaviivaa.

Burj Al-Arabin purjeenmuotoinen seitsemän tähden luksushotelli ja Dubain ikoninen maamerkki. 

Pilvenpiirtäjien ja muiden maamerkkien ulkopuolella Dubai oli yllättävänkin tasainen, jos näin nyt voi sanoa. Moottoriteiden sävyttämä kaupunki levittäytyi keskelle hiekka-aavikkoa ja etenkin paikallisten suosimat asuinalueet, kuten vanhempi ja traditionaalisempi,  mauste- ja kultasoukkien Deira, olivat hyvin kaukana Marinan loisteesta. Toisaalta näillä alueilla käynti antoi edes hieman kuvaa siitä, miten paikalliset elävät. Rikkaiden puuhamaan ja ylenpalttisuuden ohella Dubai kätki sisälleen myös paljon muuta. Tämä teki kaupungista myös jollain tapaa hyvin mielenkiintoisen eri kaupunginosien poiketessa välillä hyvin radikaalistikin toisistaan.

Pintamateriaalivalintojen jälkipuinti

Vaihteeksi muitakin, kuin vauvajuttuja. Nukuttuja (tai oikeastaan kyllä valvottuja :D ) öitä uudessa kodissa on takana nyt reilun seitsemän kuukauden edestä. Huh kun aika menee nopeasti, vastahan me muutettiin! Meillä ei ole televisiossa vilahtelevien sisustusohjelmien tavoin luksusta tai prameaa, ei hulppeita neliöitä eikä design-esineitä. Mutta on kivoja juttuja josta tykätään ja viihdýtään. Asunto on meille ensimmäinen yhteinen oma koti, ja myös koti johon vauvat syntyivät. Nämä seikat tekevät kaikesta vielä jotenkin erityisen merkityksellistä. 


Jälkitunnelmia koko prosessista  

Uudiskohde on asuntomuotona todella vaivaton ja helppo. Kaikenkaikkiaan myös uudiskohteen pintamateriaalien valinta oli ihan mieletön ja opettavainen kokemus. Tekisinkö jotain nyt toisin. Kyllä, varmasti. Muistan jonkun joskus sanoneen vasta kolmannen itse suunnitellun/rakennetun asunnon olevan sellainen, johon voi olla täysillä tyytyväinen. Eli tämähän oli vasta pintaraapaisu aiheeseen.

Tiukka aikataulu toi oman haasteensa valintoihin. Onneksi koko prosessin aikana yhteistyö eri tahojen kanssa oli suhteellisen vaivatonta. Osa valinnoista oli meille jotakuinkin selvillä jo ennen, ennen kun koko asuntoa oli edes löytynyt. Vuosien varrella muistilehtiöön oli tallentunut muutamia "sitten kun saan valita"-juttuja. Näitä olivat mm. keittiön välitilan kaakelit ja leveä lankkua muistuttava lattia. Muutamasta jutusta jouduttiin myös luopumaan tai muuttamaan suunnitellusta. Kylpy- ja kodinhoitohuoneen sekä wc:n seinäkaakelit oli ehditty jo valita ja osin laatoittaa - niihin emme voineet enää vaikuttaa. Onneksi rakentajan valinnat - suuret valkoiset laatat - olivat kuitenkin meistä varsin onnistuneet!

Takapihan terassia. Koko asunnon suosikkijuttu ja lempipaikka viime kesänä.

Etukäteen olin ajattelut valintojen tekemisen olevan haastavaa ja työlästä valtavasta vaihtoehtojen kirjosta. Yllättävää kyllä näin ei ollut vaan haastavimmaksi osoittautuivat rakennustekniset seikat esimerkiksi wc:n lattiamateriaalivalinnoissa sekä jonkin tietyn sävyn valinta esimerkiksi saman maalisävyn eri vaihtoehdoista. Se mikä näytti hyvältä kaupassa pienessä maalinäytteenpalasessa ei välttämättä ollut ihan sitä mitä haettiin levitettynä koko seinän leveydeltä. Myös kaikkien valintojen hahmottaminen yhdeksi kokonaisuudeksi tuotti jonkin verran päänvaivaa. Etukäteispohdinta siitä, mihin panostamme enemmän ja missä pihistetään, auttoi varmasti paljon. Samoin kun raskauden viimeinen kolmannes - asunto tuntui hyvin hyvin pieneltä asialta sen rinnalla, mitä elämässä oli muuten niiden kuukausien aikana meneillään.

Muiden kodeissa ihailen persoonallisia ratkaisuja ja sitä kuuluisaa jotain. Tykkään myös todella monenlaisista tyyleistä, jonka koen hieman hankalaksi pysyvämpiä sisustusratkaisuja mietittäessä. Oman asunnon kohdalla rohkeus todella radikaaleihin juttuihin petti ja koti on aikalailla tuttua ja turvallista. Vaaleaa ja neutraalia. Joku kutsuisi tätä järkevyydeksi toinen puolestaan tylsyydeksi. Itse en oikein tiedä. Makuuhuoneen maalaamatta jäänyt struktuuriseinä  kaihertaa edelleen hieman mieltä. Toisaalta wc:n lattiaan olen vieläkin niin rakastunut, että mikäli se minusta on kiinni, samaa laattaa tulee löytymään myös seuraavasta asunnostamme. Jäin myös miettimään tällä hetkellä niin kovin trendikästä marmoritasoa keittiöön. Marmoritason lika/osumaherkkyydestä ja huokoisuudesta tuntuu olevan mielipiteitä laidasta laitaan. Ehkä seuraavaan asuntoon?

Kaksosraskaus kuvina ja asiaa palautumisesta

Paljon erilaisissa medioissa esillä oleva aihe - raskaus ja siitä palautuminen. Kuka lähtee laitokselta sikspäkki loistaen, kenelle tulee painoa vain istukan ja vauvan verran. Kuka ei ole median mukaan vieläkään saanut painoaan lähtölukemiin ja kenelle kiloja on tullut synnytyksen jälkeen jopa lisää. Ja paljon paljon muuta. Välillä mietin, että mistä lähtien näkyvästä raskausvatsasta tuli kaikkien sallima yleinen keskustelunaihe, jota voi ruotia ikään kuin kantajastaan irrallisena osana. Sillä se totisesti on kaikkea muuta! 

Hei hei heinäkuu. Vaakaraita kaventaa vai miten se meni?! :D Raskausviikolta 32 tämä otos.

Heti alkuun sanottakoon, että oma palautumiseni on vielä kesken. Jo hyvin varhain odotusaikana, kun saimme kuulla onnellisen uutisen kahdesta vauvasta googlettelin netistä kuvia kaksosraskausvatsoista. Tiedetään.. mutta se on niin.. inhimillistä? Kuulin juttuja ja luin ja ajattelin, että OMG minusta saattaa tulla ihan VALTAVAN iso. Myös neuvolasta sanottiin, että semmoinen + 25 kiloa voi olla kahdesta vauvasta odotetttavissa. En silti pelännyt niinkään valtaisaa kilomäärää vaan sitä, miten kroppa jaksaisi kantaa kaksi riskiraskausvauvaa loppuun saakka. Erityisesti pelotti miten vauvat siitä selviäisivät. Identtinen kaksoisraskaus ei raskaustyyppinä ole sieltä helpoimmasta päästä. Suuri kiitollisuus ja suuri huoli kulkivat käsi kädessä läpi koko odotuksen. Mies sen sijaan oli optimistisempi ja alkoi heti kaksoisuutisen jälkeen etsiskellä netistä hyviä turvaistuimia. 

Pinnallisemmista seikoista puhuttaessa myös mahdollinen vatsalihasten erkauma - jolle kaksosraskaus altistaa - askarrutti. Ja vaikka syy oli maailman paras, eiväthän ne nousevat vaa án lukemat mitään, suurinta herkkua olleet seurata. Mutta kellepä naiselle olisivat? Tuskailin, koska tiesin odotukseni viimeisen kolmanneksen osuvan hellekeleille keveiden kesävaatteiden aikaan. Eräs ystäväni kuitenkin lohdutti ja totesi, että koetapa näyttää sirolta odottajalta -25 asteen pakkasessa. Niimpä. Se odottajan untuvatakki ei taatusti olisi imarrellut ainakaan minua. Helpotuksekseni kesällä taisi varsinaisia hellepäiviä olla jonkun uutisen mukaan seitsemän. Ja maximekot sekä Niken leveävyötäröiset urheilusortsit olivat kehissä satoi tai paistoi. 

Seuraavat kuvat ovat raskauden toiselta kolmannekselta. Kolmas ihan toisen kolmanneksen lopulta.  Huomaa kuvien hyvä laatu, eh.. Ensimmäiseltä kolmannekselta minulla ei ole harmikseni kuvan kuvaa. Ei tainnut tulla siinä pahoinvoinnin lomassa mieleen, että ikuistanpa tämänkin hetken.  
 

Lopulta kiloja minulle tuli 12,5.  Mietin pitkään kirjoitanko koko lukua edes tänne. Raskauskilojen vertailu on nimittäin minusta ehkä typerintä, mitä tiedän. Painon kertyminen riippuu niin monesta tekijästä ja tiettyyn osaan niistä ei ikävä kyllä voi itse paljon vaikuttaa. Itse menin alun pahoinvoinnin jälkeen perusterveellisellä ruokavaliolla ja mukaan mahtui myös herkuttelua. Ihan ranttaliksi en hommaa kuitenkaan koskaan päästänyt. Olo oli tarpeeksi tukala ilmankin ja valasfiiliksiä riitti. Näin jälkeenpäin voin todeta minusta tulleen juuri niin iso, kuin kahden vauvan kantamiseen tarvitaan. Ei enempää eikä vähempää.

Tässä kuvia raskauden viimeiseltä kolmannekselta. Oikeanpuolimmaisin napsaistu päivää ennen poikien syntymää. Olihan siinä vatsalla kokoa. 

Vauvat syntyivät normaalilla alatiesynnytyksellä, josta toipuminen oli mielestäni nopeaa. Tai odotuksiani nopeampaa. Olin ja olen edelleen niin helpottunut, kun kaikki päättyi toivotusti. Kaksosten ollessa kyseessä synnytystapaa sai kirjaimellisesti jännittää (lue: stressata) jälkimmäiseen vauvaan saakka. Lisäksi olin odottanut olevani huomattavasti kipeämpi pidempään. Toisaalta elimme miehen kanssa sellaisessa pumpulipilvessä ensimmäiset viikot, etten oikein edes muista koko ajasta mitään. Sikspäkkiä minulla ei ollut missään kuvakulmassa millään varjostuksella ennen koko raskauttakaan, joten sitä oli turha odottaa esiin saapuvaksi synnytyksen jälkeenkään.  Nyt kun poikien syntymästä on puoli vuotta aikaa, myös vatsalihasten erkauma on pienentynyt lähes normaaliksi. Ainakin tarkastuksen tehneen lääkärin mukaan. Silti kroppa ei tunnu omalta. Muun muassa täältä löytyy muuten todella hyvää tietoa erkaumasta ja sen kuntouttamisesta. Silti lankut, vatsarutistukset, maastavedot ja hyppyjä sisältävä kovatempoinen liikunta ovat vielä ehdoton nounou. En halua myöskään elätellä liikaa toiveita, että vatsa palautuisi täysin ennalleen jumppaamisesta huolimatta. Tällä hetkellä vatsa on edelleen pehmeä ja löysä, etenkin iltaisin päivän touhuilujen jäljiltä. Toisaalta vatsanahka venyi monikertaisiin mittoihin kuukausien kuluessa. Tuskin olisi kovin realistista oletta sen palautuvan kovin lyhyessä ajassa.

Imettämisen myötä koko kehon palautuminen on myös hitaampaa, sillä imetyshormonit vaikuttavat kehossa hidastaen kudosten palautumista synnytyksestä. Tämä pätee myös treeneistä palautumiseen. Pitäisi muistaa olla itselleen armollisempi, eikä keskittyä vain epäkohtiin. Vaikka tavoitteenani on terve ja toimiva keho olisi valhe väittää olevani tyytyväinen. Se on tehnyt suuren työn ja olen enemmän kun ylpeä siitä, miten kroppani jaksoi. Silti peiliin katsominen ei varsinaisesti saa minua hyvälle tuulelle ja aihetta tekee välillä kipeääkin ajatella. Ajatukset liikunnasta ovat kuitenkin siirtyneet suorittamisesta hyvän olon ja fiiliksen tuojaksi sekä henkireiäksi. Tämä on ehkä ihan tervettäkin? Myös motivaatiota liikkumiseen on aikaisempaa huomattavasti enemmän, sillä aikaa treenaamiseen puolestaan on huomattavsti vähemmän. Ristiriitaista? :D  

Sitten niitä palautumiskuvia. Katsotaan tuleeko vaihe, että on mitä kuvata. Kiirettä ei ole ja omaa kehoa kuunnellen. Tätä postausta kirjoittaessa tuli jopa hieman ikävä tuota pallomahaa. Ei sitä vain silloin osannut jotenkin ajatella, miten paljon elämä tulisi muuttumaan. <3

Vauvoista ja valvotuista (hulina)öistä

Miten teidän vauvat nukkuvat, on yksi meille ehkä eniten esitetyistä kysymyksistä. Jos ei kauheasti voivota tai valita ei se kuitenkaan automaattisesti tarkoita autuaita höyhensaaria. Usein huomaan itsekin kysyväni tätä samaa muiden pikkuvauvojen vanhemmilta - miten teillä nukutaan? Vastaus tähän ei omalla kohdalla ole kovin yksinkertainen. Avataanpa tätä hieman. Tähän mennessä meillä on nukuttu mielestäni hyvin, kohtalaisesti, huonosti, hyvin huonosti, ei ollenkaan ja taas ihan ookoosti, jopa hyvin. Tähän kyllä vaikuttaa se, miten käsittää "hyvin nukutun yön" ja miten sen merkitys on vauvojen myötä itselläkin muuttunut.

Välillä on tuntunut, että olen myös ehkä saanut sen mitä ansaitsen, sillä muistan monesti ennen muinoin ajatelleeni tulevani toimeen melko vähällä unella. Nyt kun tätä vähääkin on venytetty ja pilkottu ja välillä poistettu kokonaan, olen joutunut toteamaan, että en todellakaan tule toimeen parin tunnin unilla ainakaan pidemmän päälle ja kuukausikaupalla. Vannomatta paras siis tämäkin asia. 

Missä pojat siellä Coco, milloinkahan kääntyy toisinpäin?

Pojat nukkuivat syntymästään aina tuonne 3,5 kuukauteen saakka melko hyvin. Omassa huoneessaan kylki kyljessä samassa pinnasängyssä. Herätyksiä tuli yleensä säännöllisen epäsäännöllisesti se kaksi yössä, joiden jälkeen jatkettiin unia aina tuonne seitsemään kahdeksaan saakka aamulla. Ihmettelimme usein, että vitsit ne nukkuu hyvin. Tämän kun ääneen mennä lipsautti niin homma menikin uusiksi ja vauvat alkoivat vaatia ruokaa usein. Todella usein. Syöttöjä saattoi pari seuraavaa kuukautta tulla yössään se 3-4 kertaa per vauva ja uneen vaipuminen ei tapahtunutkaan enää, että naps vain. Ihmeteltiin mikä on ja olo oli hieman neuvoton. Vinkkiä ja tapoja oli monenmoisia ja mikään niistä ei auttanut. Lopulta päättelimme kyseessä olevan nelikuisten yöhulinat. Täällä todella hyvää tietoa aiheesta.

Rauhattomien öiden lisäännyttyä toinen pinnasänky tuli taloon ja kaunis ajatus poikien yhdessä nukkumisesta tuli tiensä päähän veljesten herätellessä huitomisellaan toisiaan. Tilapäispyyheväliseinä auttoi hetken, mutta vasta toinen pinnis rauhoitti tilanteen. Myös vauvojen herääminen aikaistui ja kukko alkoi kiekua viimeistään viiden kuuden maissa. Tässä kohtaa aloin päästä jyvälle termistä väsymys ja valvominen.

Viidettä kuukautta saavutettaessa toinen pojista alkoi pikkuhiljaa luopua yösyömisestä itsekseen heräten yleensä vain kerran yössä ruokailemaan. Toinen vastaavasti lisäsi kierroksia heräten kahta useammin. Täytyihän hommassa joku balanssi olla. Viimeiset pari kuukautta toinen pojista on herättänyt puolen tunnin/tunnin välein milloin mistäkin syystä ihan joka ikinen yö. Tämän ohella viimeistään viideltä on saanut (vai täytynyt?) nousta ylös, sillä mikään mahti maailmassa ei ole saanut näitä silmät apposen auki jokeltavia murupullakujertelijoita jatkamaan uniaan enää siitä pidemmälle. Aikamoista yöhulinaa sanoisin, varsinkin alkuyöt. Ja aamuvirkkuja kuten äitinsä. Peitto heiluu, kädet vispaavat, tutit lentävät ja vauvat huutavat unissaan. Toisen pojan tuttia täytyy korjailla vähän väliä kun tämä tarkistaa, että äiti on kotona. Moneen kertaan on tullut kiiteltyä, että tuli hankittua edes yksi Stokken pyörillä kulkeva pinnasänky. Varsin näppärä vehje kuljetella huoneesta toiseen öisin, kun ei jaksa sadatta kertaa enää hypätä huoneiden väliä. 

Kiinteiden aloitus 4 kuukauden rajapyykin jälkeen rauhoitti tilannetta hieman, ei kuitenkaan mitenkään merkittävästi. Sen sijaan viljojen aloitus 5 kuukauden jälkeen ja erityisesti iltapuuron lisäys on tuonut hieman toivottua helpotusta öihin ainakin hetkeksi. Imetyksellä ollaan pääsääntöisesti menty tähän saakka, joskin välillä erityisen huonojen öiden aikana mies on syöttänyt jomman kumman pojista kerran yössä pullolla. Kun äiti on ollut "vähän väsynyt".  Erityisen huonojen öiden jatkuessa on välillä järjenvastaisesti jopa vähän pelottanut, mitä onkaan taas luvassa. En ole odottanut iltoja aina mitenkään innolla. Näiden pelkojen ääneen sanominen on kuitenkin helpottanut oloa. Samoin kun sen ymmärtäminen, etteivät vauvat herätä saati valvota tahallaan. Ja sen, että kyse on toivottavasti lyhyestä ajasta vauvojen ja meidän elämässä. Vaikka ei se kyllä aina yöaikaan siltä tunnu, lyhytkin aika on elettävä minuutti kerrallaan.

Tällä hetkellä hyvin nukuttu, oikea luksusyö, sisältää muutamia herätyksiä jotka yleensä hoituvat tutin korjailuilla ja sen 7-8 tuntia unta. Näistä luksusöistä olemme saaneet toistaiseksi vain muutamia maistiaisia. Ja ovathan pojat vielä niin kovin nuoria. Senpä vuoksi tilannetta on hauska katsoa uudestaan puolen vuoden päästä poikien ollessa vuoden ikäisiä. Menevätköhän seuraavatkin kuukaudet yhdessä hujauksessa? Toivon varovaisesti ettei tilanne kääntyisi nyt huonompaan suuntaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Hampaiden tuloa odotellessa.. Melkein kuulen kuinka kokeneemmat vanhemmat sanovat tätä lukiessaan "Ootapa vain..". Haluan olla toiveikas! :D Yksi hyvä, tai parempi, yö auttaa yleensä jaksamaan taas muutamia ei niin hyviä, ja parempaan päin ollaan onneksi oltu koko ajan menossa. Kuten eräs toinen kaksosäiti sanoikin "Keep on faith sister!".

Parasta aikaa - kaksoset kohta 6 kuukautta!

Olen ollut ja olen tälläkin hetkellä onnellisempi kuin koskaan. Olen myös ollut väsyneempi kuin koskaan.

Olimme valmistautuneet vauvojen tuloon mielestäni ihan hyvin. Valmistautuminen ja valmistautuminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Toisaalta etenkin näin jälkeenpäin koen, ettei siihen oikein etenkään esikoisen, tai meidän tapauksessamme esikoisten, kohdalla voi mitenkään kunnolla henkisesti valmistautua. Kun kaikki, yksinkertaisesti aivan kaikki, muuttuu. Paitsi konkreettisella myös henkisellä tasolla. Sellaista tunteiden kirjoa ja vuoristorataa en ollut kuvitellut, ehkä ihan hyvä niin. Välillä tuntuu, kuin olisi siirtynyt oman elämänsä päänäyttelijän roolista sivustaseuraajaksi, sillä tavalla positiivisessa mielessä. Kun se huomio yksinkertaisesti on jossain kaukana muualla, kuin oman tai edes sen kumppanin navan ympärillä.

Pojat ovat nyt aika tarkalleen viisi kuukautta ja kolme viikkoa. Tässäpä muutamia, minulle lähiaikoina esitettyjä kysymyksiä koskien viime kuukausia.

Onko aika mennyt nopeasti? On! Blogin päivitystahtikin sen kertoo. :D Onko tuntunut siltä, että vuorokausi erityisesti yöaikaan kestää ikuisuuden? On! Onko vauva-arki kaksosten kanssa tuntunut raskaalta? Sanoisin, että on ja ei. Kun kuuli ja luki etukäteen tarpeeksi "kauhujuttuja" ja "odotapa vaan"- toteamuksia varautui tiedostamattaankin pahimpaan. Odotuksiin (tai pelkoihin) nähden ollaan siis reippaasti plussan puolella, vaikka tiedostankin elämän mittaisen matkan olevan vasta hyvin alussa. Mutta että raskaalta? Kun kokemusta muusta kun kahdesta vauvasta ei ole, ei kahta vauvaa vaan osaa kyseenalaistaa tai se tuntuu ihan hullunkuriselta jo ajatuksen tasollakin. Vain yhden vauvan syöttäminen tuntuu myös minusta ihan hullulta ajatukselta. Saati pukeminen tai vaipanvaihto :D Minne se toinen jäi?  

Entä onko elämä vauvojen kanssa vastannut odotuksia? Lähipiirissämme ei ihan pieniä vauvoja ole juuri ollut viime aikoina. Tähän tilanteeseen tosin tulee radikaali muutos kolmen kuukauden sisällä ❤ Omien esikoisten ollessa kyseessä kaikki on ollut uutta. Juuri meille sopivat käytännöt ja rutiinit ovat muodostuneet viikkojen mittaan. Ja juuri kun ajattelee, että voi jes kun ollaan saatu tämä ja tämä juttu sujuviksi, niin kaikki muuttuu. :D Jotkut jutut toki pysyvät mutta muutos ja murros on jatkuvaa. Ja hyvä niin. Emme silti oikein osanneet odottaa etukäteen mitään. Näin hetken aikaa vauva-arkea eläneenä koen poikien kyllä kasvatteen enemmän minua kun minä heitä. Monessakin mielessä. 

Mites, oletteko olleet kovin väsyneitä? Hmm.. eikö puolitäysi kahvikuppi vaatekaapissa olekaan normaalia, tai banaani mikrossa tule vakiovarusteena? Vanhempia on viime kuukausina kyllä vähän väsyttänyt ja ajoittaista aivosumua on ollut havaittavissa. Sana väsymys on myös välillä viety aivan uusille leveleille. Mutta ei mitään sellaista mistä ei selviäisi. Taidan silti koputtaa tähän sitä kuuluisaa puuta. Onko elämä muuttunut paljon? Mitäpä luulet, mikään ei ole kuten ennen ja silti kaikki on kuten ennen. Ja paljon lisää. Sama mies ja sama nainen ja ei kuitenkaan. Elämää ilman näitä murupullia on silti vaikeaa kuvitella. Väärin, sen kuvittelu on mahdotonta.  Onko tuntunut siltä, että mihin mun pienet vauvat oikein ovat viikkojen mittaan kadonneet? On, on ja on!!!

Anssi Kelan Parasta aikaa-kappaleen soidessa alkaa aina hymyilyttää. On se vaan jotenkin niin osuva.

Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Päivissä on taikaa
Ne eivät palaa uudestaan
Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Kuume minua vaivaa
Ja sitä ei saa parantaa