Heti alkuun sanottakoon, että oma palautumiseni on vielä kesken. Jo hyvin varhain odotusaikana, kun saimme kuulla onnellisen uutisen kahdesta vauvasta googlettelin netistä kuvia kaksosraskausvatsoista. Tiedetään.. mutta se on niin.. inhimillistä? Kuulin juttuja ja luin ja ajattelin, että OMG minusta saattaa tulla ihan VALTAVAN iso. Myös neuvolasta sanottiin, että semmoinen + 25 kiloa voi olla kahdesta vauvasta odotetttavissa. En silti pelännyt niinkään valtaisaa kilomäärää vaan sitä, miten kroppa jaksaisi kantaa kaksi riskiraskausvauvaa loppuun saakka. Erityisesti pelotti miten vauvat siitä selviäisivät. Identtinen kaksoisraskaus ei raskaustyyppinä ole sieltä helpoimmasta päästä. Suuri kiitollisuus ja suuri huoli kulkivat käsi kädessä läpi koko odotuksen. Mies sen sijaan oli optimistisempi ja alkoi heti kaksoisuutisen jälkeen etsiskellä netistä hyviä turvaistuimia.
Pinnallisemmista seikoista puhuttaessa myös mahdollinen vatsalihasten erkauma - jolle kaksosraskaus altistaa - askarrutti. Ja vaikka syy oli maailman paras, eiväthän ne nousevat vaa án lukemat mitään, suurinta herkkua olleet seurata. Mutta kellepä naiselle olisivat? Tuskailin, koska tiesin odotukseni viimeisen kolmanneksen osuvan hellekeleille keveiden kesävaatteiden aikaan. Eräs ystäväni kuitenkin lohdutti ja totesi, että koetapa näyttää sirolta odottajalta -25 asteen pakkasessa. Niimpä. Se odottajan untuvatakki ei taatusti olisi imarrellut ainakaan minua. Helpotuksekseni kesällä taisi varsinaisia hellepäiviä olla jonkun uutisen mukaan seitsemän. Ja maximekot sekä Niken leveävyötäröiset urheilusortsit olivat kehissä satoi tai paistoi.
Seuraavat kuvat ovat raskauden toiselta kolmannekselta. Kolmas ihan toisen kolmanneksen lopulta. Huomaa kuvien hyvä laatu, eh.. Ensimmäiseltä kolmannekselta minulla ei ole harmikseni kuvan kuvaa. Ei tainnut tulla siinä pahoinvoinnin lomassa mieleen, että ikuistanpa tämänkin hetken.
Lopulta kiloja minulle tuli 12,5. Mietin pitkään kirjoitanko koko lukua edes tänne. Raskauskilojen vertailu on nimittäin minusta ehkä typerintä, mitä tiedän. Painon kertyminen riippuu niin monesta tekijästä ja tiettyyn osaan niistä ei ikävä kyllä voi itse paljon vaikuttaa. Itse menin alun pahoinvoinnin jälkeen perusterveellisellä ruokavaliolla ja mukaan mahtui myös herkuttelua. Ihan ranttaliksi en hommaa kuitenkaan koskaan päästänyt. Olo oli tarpeeksi tukala ilmankin ja valasfiiliksiä riitti. Näin jälkeenpäin voin todeta minusta tulleen juuri niin iso, kuin kahden vauvan kantamiseen tarvitaan. Ei enempää eikä vähempää.
Vauvat syntyivät normaalilla alatiesynnytyksellä, josta toipuminen oli mielestäni nopeaa. Tai odotuksiani nopeampaa. Olin ja olen edelleen niin helpottunut, kun kaikki päättyi toivotusti. Kaksosten ollessa kyseessä synnytystapaa sai kirjaimellisesti jännittää (lue: stressata) jälkimmäiseen vauvaan saakka. Lisäksi olin odottanut olevani huomattavasti kipeämpi pidempään. Toisaalta elimme miehen kanssa sellaisessa pumpulipilvessä ensimmäiset viikot, etten oikein edes muista koko ajasta mitään. Sikspäkkiä minulla ei ollut missään kuvakulmassa millään varjostuksella ennen koko raskauttakaan, joten sitä oli turha odottaa esiin saapuvaksi synnytyksen jälkeenkään. Nyt kun poikien syntymästä on puoli vuotta aikaa, myös vatsalihasten erkauma on pienentynyt lähes normaaliksi. Ainakin tarkastuksen tehneen lääkärin mukaan. Silti kroppa ei tunnu omalta. Muun muassa täältä löytyy muuten todella hyvää tietoa erkaumasta ja sen kuntouttamisesta. Silti lankut, vatsarutistukset, maastavedot ja hyppyjä sisältävä kovatempoinen liikunta ovat vielä ehdoton nounou. En halua myöskään elätellä liikaa toiveita, että vatsa palautuisi täysin ennalleen jumppaamisesta huolimatta. Tällä hetkellä vatsa on edelleen pehmeä ja löysä, etenkin iltaisin päivän touhuilujen jäljiltä. Toisaalta vatsanahka venyi monikertaisiin mittoihin kuukausien kuluessa. Tuskin olisi kovin realistista oletta sen palautuvan kovin lyhyessä ajassa.
Imettämisen myötä koko kehon palautuminen on myös hitaampaa, sillä imetyshormonit vaikuttavat kehossa hidastaen kudosten palautumista synnytyksestä. Tämä pätee myös treeneistä palautumiseen. Pitäisi muistaa olla itselleen armollisempi, eikä keskittyä vain epäkohtiin. Vaikka tavoitteenani on terve ja toimiva keho olisi valhe väittää olevani tyytyväinen. Se on tehnyt suuren työn ja olen enemmän kun ylpeä siitä, miten kroppani jaksoi. Silti peiliin katsominen ei varsinaisesti saa minua hyvälle tuulelle ja aihetta tekee välillä kipeääkin ajatella. Ajatukset liikunnasta ovat kuitenkin siirtyneet suorittamisesta hyvän olon ja fiiliksen tuojaksi sekä henkireiäksi. Tämä on ehkä ihan tervettäkin? Myös motivaatiota liikkumiseen on aikaisempaa huomattavasti enemmän, sillä aikaa treenaamiseen puolestaan on huomattavsti vähemmän. Ristiriitaista? :D
Sitten niitä palautumiskuvia. Katsotaan tuleeko vaihe, että on mitä kuvata. Kiirettä ei ole ja omaa kehoa kuunnellen. Tätä postausta kirjoittaessa tuli jopa hieman ikävä tuota pallomahaa. Ei sitä vain silloin osannut jotenkin ajatella, miten paljon elämä tulisi muuttumaan. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti