Madonlukuja lapselle lukemisesta

Lapselle lukemisesta on viime vuosina puhuttu paljon, keskustelu vanhempien lapsilleen lukemisen vähentymisestä käy alan asiantuntijoiden kesken vilkkaana.  Asiantuntijoiden mukaan lapselle lukeminen antaa hänelle paremmat edellytykset oppia uutta, pärjätä porukassa ja menestyä koulussa. Tämän ohella esimerkiksi sanataideopettaja Maarit Snellmannin mukaan kirjallisuus laajentaa lapsen maailmankuvaa, kehittää ilmaisua, lukutaitoa, mielikuvitusta, kieltä ja keskustelutaitoa. Tällaisia taitoja tarvitaan myös työelämässä. (Lähde)

Joko alkoi ahdistaa. Ei se mitään. Näitä on nimittäin lisää. 

Lue lapselle-hankkeen nettisivusto painottaa lapselle lukemisen olevan paras sijoitus tulevaisuuteen. Sivuston mukaan jos lapselle luetaan säännöllisesti ääneen... 

1. hän on itsevarmempi ja reilumpi kaveri muille ★

2. hänen sanavarastonsa moninkertaistuu ★

3. hän menestyy paremmin koulussa ★

4. lapsen lähtökohdat elämään paranevat ★

5. perheissä keskustellaan enemmän ★

6. hänestä kasvaa vastuullisempi ja kunnianhimoisempi aikuinen ★

 

Painavia sanoja kelle tahansa ruuhkavuosiaan läpikäyvälle vanhemmalle. Ja minä vasta hapuilen vanhemmuuden puolapuiden alinta puolaa. 

Oma lukemiseni juontaa juurensa lapsuuteen. Minulle on pienestä pitäen luettu paljon ja kenties juuri sen seurauksena kiinnostukseni kirjoihin on ollut suurta. Sanoisin lukutaitoni siis alkaneen sylistä. Lukemista eivät harrastaneet vain vanhemmat. Suuren merkityksen annan kummienoni omalle esimerkille ja yhteisille lukuelämyksille sekä pitkälle aikuisuuteen jatkuneille kirjalahjoille. Kiitos niistä. Yhä edelleen annamme kirjasuosituksia puolin ja toisin. Toisaalta minua ei ole koskaan painostettu lukemisen pariin - kiinnostus kirjoihin on pienen suunnan osoittamisen jälkeen ollut oma valinta. Elämään on myös mahtunut vaiheita, kun lukemista on joutunut jopa vähän rajoittamaan tärkeämpien juttujen, esim tentteihin valmistautumisen vuoksi. Toisaalta niihinkin on joutunut lukemaan. Kirjastot ja kirjakaupat ovat kuuluneet suosikkipaikkoihini aina. Tällä hetkellä kaipaan lukemista, sitä että saan ajan kanssa uppoutua kirjan syövereihin ja unohtua sinne. Tällä hetellä aikaa on maksimissaan lehdille, useimmiten mainoksille. Tämäkin blogipostaus on kirjoitettu ainakin kahdeksassa osassa. Kirjat ovat edustaneet minulle eräänlaista pakoa todellisuudesta - mielikuvitusmatkailua. Toisaalta tiedostan, ettei tämä vauvavaihe kestä ikuisesti. Oikeastaan se on ohi ehkä ennemmin kun arvaankaan ja ehdin taas edes hetkeksi hypätä kirjojen maailmaan.

Ehkä juuri näiden seikkojen vuoksi - koska lukeminen ja kirjat ovat hurjan tärkeitä minulle - näen jo mielikuvissani painajaisia, etteivät ne olisi sitä omille lapsilleni. Tiedän olevani melko old school-tyyppi tässä, sillä joo media ja pelimaailma ja teknisyys ja kiire ja suorityskeskeisyys. Kellä muka on aikaa lukemiselle ja pysähtymiselle saati rauhoittumiselle? Ne on kuule eskoseni ihan toiset ominaisuudet joita sun tulisi lapsissasi vaalia. Peliohjaimen antamisella ja tabletilla pääset paljon pidemmälle. Mutta entä jos en tahdo? Enkä siis missään nimessä tarkoita etteikö peleistä tai pelimaailmasta voisi oppia paljonkin. Päinvastoin en tahtoisi valintaa pelkästään suuntaan tai toiseen. 

Kirjojen, niissä olevien kuvien ja tarinoiden kautta pystyy mielestäni käsittelemään lapsen kanssa vakavampiakin aiheita, kuten sairautta ja kuolemaa. Vastaavasti päivän tapahtumien ja kevyempienkin aiheiden käsittely onnistuu tarinoiden kautta. Visuaalisuus onkin kirjoissa avainasemassa, vaikka eihän kukaan aikuinen kirjaa kannen perusteella myönnä valitsevansa. Sen sijaan tasokas kuvitus on mielestäni erityisesti lastenkirjoissa tärkeää ja houkuttelee lasta lukemisen - alkuvaiheessa kuvien katselemisen - pariin. Tai näin ainakin uskon.

Mutta entä jos kaksosten lukemaan houkuttelu ei mene kuten Strömsössä, entä jos poikia ei vain kiinnosta?  Entä jos edes äänikirjat eivät nappaa? Päsmäröinnistä ja painostamisesta kun ei tiedettävästi seuraa mitään hyvää. Tähän mennessä olen lukenut pojille joka päivä pieniä hetkiä, ja vauvat ovat saaneet hypistellä kirjaa samaan aikaan. Kuvat, kuvakortit ja kirjat selkeästi jo kiinnostavat, ainakin syömis-, kuolaus- ja pureskelumielessä. Kuvia nähdessään molemmat höpöttävät omaa kieltään ja naureskelevat. Pitkiä aikoja pienet eivät jaksa, eikä tietysti tarvitsekaan, kunnes jo siirrytään seuraavan aktiviteetin pariin. Tulevaisuudessa toivon, että lukuhetkistä tulisi meille yhteinen kiva juttu. ᵔᴥᵔ ᵔᴥᵔ

Entäpä tämän kirjoituksen otsikko sitten? Viittaan ehkä tällä juurikin siihen, että määräily ja pakottaminen tuskin kantavat hedelmää tässä lukemisasiassakaan. Tämä liittyy varmasti myös kasvamiseen vanhempana, sitä koettaa tehdä parhaansa ja lopulta vain toivoo parasta.

En myöskään usko, että lapselle lukeminen tai myöhemmin lapsen oma lukeminen tekee lapsesta mitään superselviytyjää koulumaailmassa tai esiintyjää työelämässä. Eihän se tehnyt minustakaan. Sen sijaan lukeminen on mukava harrastus, joka antaa myöten elämän eri vaiheissa. Sen pariin on myös aina kiva palata.

Vauva-ajan MIKSI?!

Miksi kaikki jossa on vauva-etuliite maksaa kolme kertaa normaalia enemmän? Huom pätee muuten myös hää-etuliitteellä varustettuihin asioihin.

Miksi oma aika aiheuttaa nykyään syyllisyydentunteita?

Miksi sen oman ajan ottaminen on edelleen niin vaikeaa? Tämä siitä huolimatta, että mies useimmiten mielellään hoitaa ja jää yksin vauvojen kanssa.

Miksi sitten, kun sitä omaa aikaa vihdoin on, alkaa ikävöidä vauvoja sillä siunaaman hetkellä kun on saanut ulko-oven suljettua. Ja muutenkin ajatuksista 99,9% pyörii heissä. 

Miksi se puhuminen on välillä - useimmiten - vain niin pirun vaikeaa? Puhuminen siis tärkeistä ja mieltä askarruttavista asioista. Jonninjoutavasta höpöhöpöstä saan kyllä liikaakin juttua aikaiseksi.

Miksi niin usein me äidit selitetään sitä, että on yhtä monta tapaa olla hyvä äiti kun on äitejä ja jokainen äiti on paras juuri omille lapsilleen? Ja silti se mieheltä puoliksi auki jäänyt vauvan vetoketju tai eri tavalla puetut vaatteet nostattavat tunteita. Eikö tämän kuulusi päteä myös iseihin?  Eikö jokainen isä ole paras isä juuri omalle lapselleen?

Miksi kotiäitiys ja äitien töissäkäynti nähdään toistensa vastakohtina? Eikö aikuisena tulisi jo tietää ettei ole olemassa vain yhtä totuutta? Eikö kyse ole kokonaisuudesta?

Miksi kaiken tämän arjen keskellä mietin myös, mitä oikeasti haluaisin tehdä isona? Eikö oikeampi kysymys olisi mitä mielenkiintoista haluaisin tehdä seuraavaksi?  

Miksi (edelliseen viitaten) välillä tunnen itseni niin mitäänaikaansaamattomaksi ja turhaksi? Tämä siitä huolimatta, että vauvat ovat minulle rakkainta maailmassa. 

Miksi en koskaan ole oppinut ompelemaan kunnolla? Jemmassa olisi toinen toistaan kauniimpia vauvan- ja lastenvaatekankaita mutta ompelutaito ei ole vielä(kään) soittanut ovikelloa.

Miksi äitiyden ja työn yhdistäminen nostattaa edelleen otsikoita upeista onnistumistarinoista? En aivan jaksa uskoa, etteikö suurin osa töissäkäyvistä äideistä onnistuisi näiden kahden yhdistelmässä vallan mainiosti. Älä käsitä väärin, minusta on ihana lukea miten ja miksi joku muu on saanut asiansa järjestettyä. Enemmänkin oikealla (vai juuri sillä niin väärällä?) hetkellä nyppii se, ettei isyys ja työ nostata samanlaisia capitaaleja. Miksi nostattaisi? Niimpä.

Miksi vauva-aika ja parisuhde nähdään usein tienä eroon ja huonoon oloon? Omaan korvaan on kantautunut myös ihania onnistumistarinoita, joissa parisuhde voi vauvan jälkeen paremmin kuin koskaan. Näitä lisää!

Miksi musta tuntuu, että omalla kohdalla lausahdus "Doubt kills more dreams than failure ever will" pitää paremmin kuin hyvin paikkansa?

Miksi välillä tuntee olevansa elämänsä voimissa 2,5 tunnin yöunien jälkeen? Vrt. ne yöt kun on saanut nukuttua vaikka 5 tuntia yhteen menoon.

Miksi tämä mun leipomisvimma ei voi jo laantua - miksi koko tekee koko ajan mieli leipoa jotain? Asia joka on tullut kuvioihin vasta vauvojen synnyttyä.  Rajansa se on omalla ja miehenkin vatsalla.

Miksi edelleen, pahimpien tunnehormoniaaltojen ollessa toivottavasti jo ohi, mielialat saattavat vaihdella laidasta laitaan? Ensin olen mielestäni huonoin äiti ikinä ja kukaan muu ei varmasti ikinäkoskaan tekisi näin taikka noin. Sitten jo seuraavassa hetkessä mietin, että nojaa olisi tuo toisaalta voinut mennä huonomminkin.  

Miksi mulla kolmatta päivää päässä soiva Kikattava Kakkiainen -korvamato ei voi jo ottaa ja poistua?

Miksi voi miksi mä ikinäkoskaan edes suunnittelin mitään, miten joidenkin juttujen tulisi vauvojen kanssa mennä? Huom. näitä oli onneksi vain muutamia ja hyvä niin. Vasta vauvojen synnyttyä sitä oikeasti on ymmärtänyt, ettei näitä juttuja voi oikein suunnitella vaikka kuinka on sen luonteinen ihminen, että tykkää organisoida ja listailla asioita. Ne vähätkin "sitten toimin näin"- ajatukset ovat nimittäin haihtuneet savuna ilmaan. Toisaalta ei kai sitä voi niinkään sanoa, että älä suunnittele. Onhan arkea huomattavasti helpompi hallita ja suunnittelu taitaa olla useimmissa itseni tavoin niin kiveenhakattu ominaisuus, että siitä on vaikea pyrkiä pois. Oikeampi olisi kai sanoa, että varaudu ettei kaikki (jos mikään) mene ihan suunnitelmien mukaan. Silloin voi myös yllättyä positiivisesti jos homma skulaa kuin rasvattu. :D

Miksi koko ajan painotetaan imetyksen tärkeyttä ja ylivoimaisuutta mutta samaan aikaan kun kerron neuvolassa imettäväni edelleen kahta lasta, saan osakseni olankohautteluja ja neuvoja tarttua korvikepulloon? Tämä siis hieman kärjistetysti sanottuna, enkä missään nimessä sano etteikö korvikkeella kasvaisi aivan yhtä hyvin. Löytyyhän sitä meiltäkin varmuuden vuoksi aina kotoa. Silti sitä elää kai kissan tavoin kiitoksella ja toivoisi terveydenhuollon ammattilaisilta enemmän tsemppausta kaksosten imetyksen suhteen kuin vähättelyä. 

Miksi viime viikolla vauvoille hyvin maistunut ja rakkaudella kokattu bataatti-peruna-porkkanasose lentää tällä hetkellä irvistyksien säestämänä kaaressa vaatteille?

Miksi vauvat kasvavat niin älyttömän nopeasti - oikeasti mihin ne minipötkylät ovat oikein kadonneet ja tilalle tulleet nämä jo niin isot vauvat? Mutta sitten kuitenkin yöaikaan valvotut minuutit tuntuvat tyyliin vuorokauden pituiselta. 

Miksi kukaan ei kertonut kuinka paljon vauvoja voi rakastaa? Voi tätä tunnepatouman määrää - ja sitä kuinka rakkaus vaan syvenee mitä vanhemmaksi vauvat kasvavat.

Dubain taivaalla

Menneenä viikonloppuna eksyin selailemaan erilaisia matkoja ja lentohintoja sekä pläräämään valokuvia edellisiltä reissuiltamme. Kaukokaipuu on kova vaikkei matkustus kahden puolivuotiaan kanssa ole meille tällä hetkellä varteenotettava vaihtoehto. Viimeisimmäksi olemme olleet pidemmällä reissulla tasan vuosi sitten - Dubaissa. Siellähän kai lähes kaikki nykyään edullisten lentohintojen (?) vuoksi käyvät. ;). Täällä olen näköjään kirjoitellut aiheesta ennen lomaa. Pojatkin olivat silloin jo matkassa mukana, taisi olla meneillään raskausviikkojen 14-15 taite. Varasimme reissun melkein heti Norwegianin uuden lentoreitin auettua, kauan ennen tietoa kaksosista. Vauvauutisen saatuamme tuleva reissuunlähtömme mietitytti ja keskustelimmekin aiheesta minua hoitaneen lääkärin kanssa. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin. Jopa minua Suomessa vaivannut aivan jäätävä raskauspahoinvointi loppui lähestulkoon kokonaan noiden 10 Dubaissa viettämämme päivän ajaksi. Tuon tauon ansiosta jaksoin varmaan oksentaa vielä seuraan kuukauden kotimaassa. :D 

Ennen reissua erilaisia aktiviteetteja netistä etsiskellessäni törmäsin helikopterilentoihin Dubain yllä. Nämä tuntuivat olevan kovasti turistien suosiossa ainakin lentoja järjestävien firmojen lukumäärästä ja hinnoista päätellen. Lentojen hinta oli paitsi lentoajasta myös helikopterien lähtöpaikasta riippuvainen. 

Miehen ilme oli näkemisen arvoinen, kun hänen ennen matkaa osuneilla syntymäpäivillään paketista paljastui kimppalahjana ostamamme varaus helikopterilennolle Dubain taivaalle. Sen verran tyyristä hupia 20 minuutin lento kuitenkin oli, että omaksi ja muiden rooliksi jäi odottaminen maan kamaralla.     

Aikamoisia maisemia mies olikin lintuperspektiivistä saanut ikuistettua. Tässäpä muutamia poimintoja "muutamien" kuvien joukosta.

Atlantis The Palmin keinotekoisine saarineen lintuperspektiivistä. Onneksi taivas oli lentohetkellä pilvetön ja lähes sumuton. Tätä saimme jännittää toden teolla, sillä reissullemme sattui niitä sumuisempiakin päiviä. 

Rantaviivan loppuessa mantereelta kaupungin päättäjillä välähti -  palmun lehvien muotoon rakennettu tekosaari toi kaupungille yhteensä 520 kilometriä lisää rantaviivaa.

Burj Al-Arabin purjeenmuotoinen seitsemän tähden luksushotelli ja Dubain ikoninen maamerkki. 

Pilvenpiirtäjien ja muiden maamerkkien ulkopuolella Dubai oli yllättävänkin tasainen, jos näin nyt voi sanoa. Moottoriteiden sävyttämä kaupunki levittäytyi keskelle hiekka-aavikkoa ja etenkin paikallisten suosimat asuinalueet, kuten vanhempi ja traditionaalisempi,  mauste- ja kultasoukkien Deira, olivat hyvin kaukana Marinan loisteesta. Toisaalta näillä alueilla käynti antoi edes hieman kuvaa siitä, miten paikalliset elävät. Rikkaiden puuhamaan ja ylenpalttisuuden ohella Dubai kätki sisälleen myös paljon muuta. Tämä teki kaupungista myös jollain tapaa hyvin mielenkiintoisen eri kaupunginosien poiketessa välillä hyvin radikaalistikin toisistaan.

Pintamateriaalivalintojen jälkipuinti

Vaihteeksi muitakin, kuin vauvajuttuja. Nukuttuja (tai oikeastaan kyllä valvottuja :D ) öitä uudessa kodissa on takana nyt reilun seitsemän kuukauden edestä. Huh kun aika menee nopeasti, vastahan me muutettiin! Meillä ei ole televisiossa vilahtelevien sisustusohjelmien tavoin luksusta tai prameaa, ei hulppeita neliöitä eikä design-esineitä. Mutta on kivoja juttuja josta tykätään ja viihdýtään. Asunto on meille ensimmäinen yhteinen oma koti, ja myös koti johon vauvat syntyivät. Nämä seikat tekevät kaikesta vielä jotenkin erityisen merkityksellistä. 


Jälkitunnelmia koko prosessista  

Uudiskohde on asuntomuotona todella vaivaton ja helppo. Kaikenkaikkiaan myös uudiskohteen pintamateriaalien valinta oli ihan mieletön ja opettavainen kokemus. Tekisinkö jotain nyt toisin. Kyllä, varmasti. Muistan jonkun joskus sanoneen vasta kolmannen itse suunnitellun/rakennetun asunnon olevan sellainen, johon voi olla täysillä tyytyväinen. Eli tämähän oli vasta pintaraapaisu aiheeseen.

Tiukka aikataulu toi oman haasteensa valintoihin. Onneksi koko prosessin aikana yhteistyö eri tahojen kanssa oli suhteellisen vaivatonta. Osa valinnoista oli meille jotakuinkin selvillä jo ennen, ennen kun koko asuntoa oli edes löytynyt. Vuosien varrella muistilehtiöön oli tallentunut muutamia "sitten kun saan valita"-juttuja. Näitä olivat mm. keittiön välitilan kaakelit ja leveä lankkua muistuttava lattia. Muutamasta jutusta jouduttiin myös luopumaan tai muuttamaan suunnitellusta. Kylpy- ja kodinhoitohuoneen sekä wc:n seinäkaakelit oli ehditty jo valita ja osin laatoittaa - niihin emme voineet enää vaikuttaa. Onneksi rakentajan valinnat - suuret valkoiset laatat - olivat kuitenkin meistä varsin onnistuneet!

Takapihan terassia. Koko asunnon suosikkijuttu ja lempipaikka viime kesänä.

Etukäteen olin ajattelut valintojen tekemisen olevan haastavaa ja työlästä valtavasta vaihtoehtojen kirjosta. Yllättävää kyllä näin ei ollut vaan haastavimmaksi osoittautuivat rakennustekniset seikat esimerkiksi wc:n lattiamateriaalivalinnoissa sekä jonkin tietyn sävyn valinta esimerkiksi saman maalisävyn eri vaihtoehdoista. Se mikä näytti hyvältä kaupassa pienessä maalinäytteenpalasessa ei välttämättä ollut ihan sitä mitä haettiin levitettynä koko seinän leveydeltä. Myös kaikkien valintojen hahmottaminen yhdeksi kokonaisuudeksi tuotti jonkin verran päänvaivaa. Etukäteispohdinta siitä, mihin panostamme enemmän ja missä pihistetään, auttoi varmasti paljon. Samoin kun raskauden viimeinen kolmannes - asunto tuntui hyvin hyvin pieneltä asialta sen rinnalla, mitä elämässä oli muuten niiden kuukausien aikana meneillään.

Muiden kodeissa ihailen persoonallisia ratkaisuja ja sitä kuuluisaa jotain. Tykkään myös todella monenlaisista tyyleistä, jonka koen hieman hankalaksi pysyvämpiä sisustusratkaisuja mietittäessä. Oman asunnon kohdalla rohkeus todella radikaaleihin juttuihin petti ja koti on aikalailla tuttua ja turvallista. Vaaleaa ja neutraalia. Joku kutsuisi tätä järkevyydeksi toinen puolestaan tylsyydeksi. Itse en oikein tiedä. Makuuhuoneen maalaamatta jäänyt struktuuriseinä  kaihertaa edelleen hieman mieltä. Toisaalta wc:n lattiaan olen vieläkin niin rakastunut, että mikäli se minusta on kiinni, samaa laattaa tulee löytymään myös seuraavasta asunnostamme. Jäin myös miettimään tällä hetkellä niin kovin trendikästä marmoritasoa keittiöön. Marmoritason lika/osumaherkkyydestä ja huokoisuudesta tuntuu olevan mielipiteitä laidasta laitaan. Ehkä seuraavaan asuntoon?

Kaksosraskaus kuvina ja asiaa palautumisesta

Paljon erilaisissa medioissa esillä oleva aihe - raskaus ja siitä palautuminen. Kuka lähtee laitokselta sikspäkki loistaen, kenelle tulee painoa vain istukan ja vauvan verran. Kuka ei ole median mukaan vieläkään saanut painoaan lähtölukemiin ja kenelle kiloja on tullut synnytyksen jälkeen jopa lisää. Ja paljon paljon muuta. Välillä mietin, että mistä lähtien näkyvästä raskausvatsasta tuli kaikkien sallima yleinen keskustelunaihe, jota voi ruotia ikään kuin kantajastaan irrallisena osana. Sillä se totisesti on kaikkea muuta! 

Hei hei heinäkuu. Vaakaraita kaventaa vai miten se meni?! :D Raskausviikolta 32 tämä otos.

Heti alkuun sanottakoon, että oma palautumiseni on vielä kesken. Jo hyvin varhain odotusaikana, kun saimme kuulla onnellisen uutisen kahdesta vauvasta googlettelin netistä kuvia kaksosraskausvatsoista. Tiedetään.. mutta se on niin.. inhimillistä? Kuulin juttuja ja luin ja ajattelin, että OMG minusta saattaa tulla ihan VALTAVAN iso. Myös neuvolasta sanottiin, että semmoinen + 25 kiloa voi olla kahdesta vauvasta odotetttavissa. En silti pelännyt niinkään valtaisaa kilomäärää vaan sitä, miten kroppa jaksaisi kantaa kaksi riskiraskausvauvaa loppuun saakka. Erityisesti pelotti miten vauvat siitä selviäisivät. Identtinen kaksoisraskaus ei raskaustyyppinä ole sieltä helpoimmasta päästä. Suuri kiitollisuus ja suuri huoli kulkivat käsi kädessä läpi koko odotuksen. Mies sen sijaan oli optimistisempi ja alkoi heti kaksoisuutisen jälkeen etsiskellä netistä hyviä turvaistuimia. 

Pinnallisemmista seikoista puhuttaessa myös mahdollinen vatsalihasten erkauma - jolle kaksosraskaus altistaa - askarrutti. Ja vaikka syy oli maailman paras, eiväthän ne nousevat vaa án lukemat mitään, suurinta herkkua olleet seurata. Mutta kellepä naiselle olisivat? Tuskailin, koska tiesin odotukseni viimeisen kolmanneksen osuvan hellekeleille keveiden kesävaatteiden aikaan. Eräs ystäväni kuitenkin lohdutti ja totesi, että koetapa näyttää sirolta odottajalta -25 asteen pakkasessa. Niimpä. Se odottajan untuvatakki ei taatusti olisi imarrellut ainakaan minua. Helpotuksekseni kesällä taisi varsinaisia hellepäiviä olla jonkun uutisen mukaan seitsemän. Ja maximekot sekä Niken leveävyötäröiset urheilusortsit olivat kehissä satoi tai paistoi. 

Seuraavat kuvat ovat raskauden toiselta kolmannekselta. Kolmas ihan toisen kolmanneksen lopulta.  Huomaa kuvien hyvä laatu, eh.. Ensimmäiseltä kolmannekselta minulla ei ole harmikseni kuvan kuvaa. Ei tainnut tulla siinä pahoinvoinnin lomassa mieleen, että ikuistanpa tämänkin hetken.  
 

Lopulta kiloja minulle tuli 12,5.  Mietin pitkään kirjoitanko koko lukua edes tänne. Raskauskilojen vertailu on nimittäin minusta ehkä typerintä, mitä tiedän. Painon kertyminen riippuu niin monesta tekijästä ja tiettyyn osaan niistä ei ikävä kyllä voi itse paljon vaikuttaa. Itse menin alun pahoinvoinnin jälkeen perusterveellisellä ruokavaliolla ja mukaan mahtui myös herkuttelua. Ihan ranttaliksi en hommaa kuitenkaan koskaan päästänyt. Olo oli tarpeeksi tukala ilmankin ja valasfiiliksiä riitti. Näin jälkeenpäin voin todeta minusta tulleen juuri niin iso, kuin kahden vauvan kantamiseen tarvitaan. Ei enempää eikä vähempää.

Tässä kuvia raskauden viimeiseltä kolmannekselta. Oikeanpuolimmaisin napsaistu päivää ennen poikien syntymää. Olihan siinä vatsalla kokoa. 

Vauvat syntyivät normaalilla alatiesynnytyksellä, josta toipuminen oli mielestäni nopeaa. Tai odotuksiani nopeampaa. Olin ja olen edelleen niin helpottunut, kun kaikki päättyi toivotusti. Kaksosten ollessa kyseessä synnytystapaa sai kirjaimellisesti jännittää (lue: stressata) jälkimmäiseen vauvaan saakka. Lisäksi olin odottanut olevani huomattavasti kipeämpi pidempään. Toisaalta elimme miehen kanssa sellaisessa pumpulipilvessä ensimmäiset viikot, etten oikein edes muista koko ajasta mitään. Sikspäkkiä minulla ei ollut missään kuvakulmassa millään varjostuksella ennen koko raskauttakaan, joten sitä oli turha odottaa esiin saapuvaksi synnytyksen jälkeenkään.  Nyt kun poikien syntymästä on puoli vuotta aikaa, myös vatsalihasten erkauma on pienentynyt lähes normaaliksi. Ainakin tarkastuksen tehneen lääkärin mukaan. Silti kroppa ei tunnu omalta. Muun muassa täältä löytyy muuten todella hyvää tietoa erkaumasta ja sen kuntouttamisesta. Silti lankut, vatsarutistukset, maastavedot ja hyppyjä sisältävä kovatempoinen liikunta ovat vielä ehdoton nounou. En halua myöskään elätellä liikaa toiveita, että vatsa palautuisi täysin ennalleen jumppaamisesta huolimatta. Tällä hetkellä vatsa on edelleen pehmeä ja löysä, etenkin iltaisin päivän touhuilujen jäljiltä. Toisaalta vatsanahka venyi monikertaisiin mittoihin kuukausien kuluessa. Tuskin olisi kovin realistista oletta sen palautuvan kovin lyhyessä ajassa.

Imettämisen myötä koko kehon palautuminen on myös hitaampaa, sillä imetyshormonit vaikuttavat kehossa hidastaen kudosten palautumista synnytyksestä. Tämä pätee myös treeneistä palautumiseen. Pitäisi muistaa olla itselleen armollisempi, eikä keskittyä vain epäkohtiin. Vaikka tavoitteenani on terve ja toimiva keho olisi valhe väittää olevani tyytyväinen. Se on tehnyt suuren työn ja olen enemmän kun ylpeä siitä, miten kroppani jaksoi. Silti peiliin katsominen ei varsinaisesti saa minua hyvälle tuulelle ja aihetta tekee välillä kipeääkin ajatella. Ajatukset liikunnasta ovat kuitenkin siirtyneet suorittamisesta hyvän olon ja fiiliksen tuojaksi sekä henkireiäksi. Tämä on ehkä ihan tervettäkin? Myös motivaatiota liikkumiseen on aikaisempaa huomattavasti enemmän, sillä aikaa treenaamiseen puolestaan on huomattavsti vähemmän. Ristiriitaista? :D  

Sitten niitä palautumiskuvia. Katsotaan tuleeko vaihe, että on mitä kuvata. Kiirettä ei ole ja omaa kehoa kuunnellen. Tätä postausta kirjoittaessa tuli jopa hieman ikävä tuota pallomahaa. Ei sitä vain silloin osannut jotenkin ajatella, miten paljon elämä tulisi muuttumaan. <3