Home is wherever I'm with you

Kun viime vuoden loppukesästä aloitin blogin kirjoittamisen, en ehkä ensikuulemalta olisi uskonut, millaisia vaiheita tuleva puolivuotinen tulisi pitämään sisällään. Itselleni ja läheisilleni on tapahtunut niin paljon ja kuitenkin samalla niin vähän. Noin niin kun suuremmassa mittakaavassa. Välillä olo on ollut niin poikki sekä henkisesti että fyysisesti maustettuna omalla riittämättömyyden tunteella. Toisaalta olen saanut kuulla niin ihania uutisia, että mikään hymy ei tunnu riittävän. Poikaystäväni äiti tiivisti mielestäni kuluneen ajanjakson hyvin "Me suunnittelemme ja suunnittelemme ja luulemme pitävämme ohjaksia, mutta silti elämä järjestää toisin." En voisi olla enempää samaa mieltä. Myös tästä vuodesta tuntuisi näin etuäteen ajateltuna tuleva vähintäänkin hengästyttävä!

Tämän vuoden puolella vaihdoin työpistettä toiselle puolen kaupunkia. Saman alan hommissa olen siis edelleen vaikka työympäristö ja kollegat ovatkin uusia. Toisaalta tahdon ikuisena optimistina (vai hölmönä?) ajatella, että muutos on lähes aina hyvästä. Tietysti tässäkin asiassa kaikki tunteet ovat sallittuja, ja tunnen kyllä tiettyä haikeutta. Jotenkin se on kuitenkin ehkä silti oikein, että vietettyään vuosia samassa työpaikassa melko samojen kollegojen kanssa uuteen juurtuminen voi viedä hetken jos toisenkin. Asiaa on kuitenkin helpottanut se, että saamani vastaanotto uudessa paikassa on ollut todella lämmin.

Tänään teimme myös kaupat uudesta asunnostamme - kesäkuussa 2016 valmistuvasta uudiskohderivitalokolmiosta (yhdyssanapinkona epäröin, voiko äskeinen olla...?). Kiitos kohtalo ettemme ostaneet asuntoa jo viime syksynä. Ihan kuin oppikirjoissa ei tämäkään asuntoasia ensialkuun mennyt. Alun alkaen, ennen kun mitään sopivaa kohdetta oli edes löytynyt oli tämän suhteen enemmän järjellä ajattelevalla osapuolella tiukat kriteerit minkälaista asuntoa kannattaa ylipäätään edes miettiä. Tunnepuoli eli minä pullikoi vastaan mutta niin lopulta kävi, että omat siirappiset unelmat vanhasta rintamamiestalosta lensivät ulos ikkunasta vähän niin kuin red bull ei antanutkaan siipiä. Kuka edes lopulta yllättyi?

Lähde

Tästä päästiinkin lopullisen kohteen etsintään. Asunnonetsinnän paras vaihe, jos minulta kysytään, on potentiaalisten kohteiden selailu. Joku voisi kutsua sitä jopa harrastukseksi. Joku toinen äärimmäisen rasittavaksi.

Ja lopulta olimme jo myöhässä.

Oikeastaan kiinnostuksenkohteitamme oli samassa rakenteilla olevassa taloyhtiössä kaksi asuntoa, toistensa peilikuvia mutta muuten täysin samanlaisia. Ja molempiin oli varauksia. Toiseen jopa useampia. Toisen asunnon kauppoihin johtaman varauksen jälkeen koin varsinaisen kiukkupettymyksen osastoa "heitän nämä kaikki esitteet nyt jordaaniaan kun ei me sitäkään asuntoa kuitenkaan saada kun sekin on jo varattu ja ja ja.. " Kohtalokas puhelinsoitto poikaystävältä sai minut melkein tipahtamaan salin crosstrainerilta (oikeastihan olin hengästymiskuoleman partaalla jo valmiiksi). ME SAATIIN SE TOINEN ASUNTO! Ei vitsi mikä fiilis saadessani tietää pääseväni kiinteään parisuhteeseen myös pankin kanssa!!

Kuuntelin tänään pitkästä aikaa otsikon tekstissä mainittua Edward Sharpe & The Magnetic Zerosin kappaletta "Home is wherever I'm with you". Jokin tuossa nuoruusvuosien kappaleessa koskettaa edelleen, vaikka en tällä hetkellä tuontyyppistä musiikkia juuri kuuntelekaan. Jotenkin tämän pälätyskirjoitussession jälkeen tekisi silti vielä mieli lisätä kulunut - Eikä tässä vielä kaikki! Mutta jätän toiseen kertaan. Jotenkin tässä on kaikki. On ollut jo pitkän aikaa.