Raskausajan pahoinvointi

Olen kuullut monien naisten huokaavan, että raskaus on heidän elämänsä parasta aikaa. Herää kysymys, että minkähänlaista paskaa heidän elämänsä sitten yleensä on?

- Anna-Leena Härkönen

Aurinkoista ja mukavaa vappua! Mikäs onkaan sen osuvampaa, kuin kirjoittaa pahoinvoinnista juuri Vapunpäivänä oman olon ollessa tänä vuonna kohtalaisen hyvä ;D 

Luvassa siis lähes kuvatonta pohdintaa aiheesta. Koska kun se päivä koitti, että lempiherkku alkoi ellottaa ja suosikkiparfyymi kuvottaa, mietin ensimmäisenä kannattaisiko minun kenties harkita stressaavan elämäntilanteen helpottamista vai kävellä suosiolla apteekkiin. Valitsin vaihtoehdoista jälkimmäisen - tai oikeastaan mies valitsi. Luonnollisesti olin selitellyt huonohkoa oloa itselleni jo useamman hetken, milloin stressillä ja kiireisillä talvikuukausilla, milloin yleisellä vireystilalla.

Varoitan jo etukäteen, että seuraava teksti tulee olemaan rehellistä ja ei niin kaunista pohdintaa omasta raskausajan pahoinvoinnistani. Hetken jos toisenkin olen tosin miettinyt, saako tästä aiheesta ylipäätään edes kirjoittaa, kun kaiken taustalla on kuitenkin suuri onni. Tarkoitukseni ei siis ole olla negatiivinen, sillä kaikkeen toki löytyy luonnollinen selitys kerrottuna kahdella pienellä ihmeellä. Oma mieli on kuitenkin siitä kummallinen, että sitä oli välillä, olon ollessa oikein huono, äärimmäisen vaikea muistaa. Mikäli siis suunnittelet raskautta tai haluat säästää itseäsi suosittelen hyppäämään seuraavan tekstin yli. Toisaalta koen päässeeni vielä suht helpolla, sillä minulla pahoinvointi kuitenkin helpotti kun viikkoja alkoi olla kasassa se 19. Jotkut oksentavat vielä synnytyssalissakin. Tai mistä sitä vielä tietää kuulunko minäkin niihin onnekkaisiin.


Olin etukäteen lukenut ja kuullut juttuja, miltä raskausajan pahoinvointi saattaa tuntua. Naiivisti olin ajatellut kestäväni sitä ehkä kohtuullisen hyvin ja kyse olevan enemmänkin korvien välistä. Väärin, väärin, väärin!!! Kaikki pahoinvoinnista kärsivät ja kärsineet odottajat ovat mielestäni enemmän, kuin ruusunsa ansainneet. Raskaus ei ole sairaus, mutta joskus fyysisen toimintakyvyn ollessa todella alentunut, se sai minut kyllä tuntemaan itseni hemmetin sairaaksi.

Aktiivisena, paljon liikkuvana ja melko terveistä elintavoista huolta pitävänä (tai näin itselleen uskottelevana) ihmisenä minun oli etenkin alussa todella haastavaa hiljentää tahtia ja R-A-U-H-O-I-T-T-U-A. Tämän ohjeen sain jo silloin, kun selvisi, että sikiöitä onkin kaksi. Eipä niillä oloilla ollut juuri hetkeen edes muita vaihtoehtoja. Alkuviikkojen jälkeen oksentelin joka ikinen päivä vajaa 18 viikkoa putkeen ja sen jälkeen satunnaisesti. "Pelkkä" aamupahoinvointi kuulosti mielestäni´lähes etelän paratiisilomalta. Minulla se oli jonkunasteista pahoinvointia 24/7. Oksentaminen ei kuitenkaan ollut yllätyksekseni pahinta - musertavan huono olo, johon mikään ei auttanut, sen sijaan oli. Tällöin ainakin tuli selväksi, miten suora vaikutus fyysisellä ololla on mielialaan. Viikolla seitsemän mietin mielessäni miten ihmeessä jaksan edes viikolle 12, saati siitä pidemmäs. Neuvolasta lohdutettiin vauvojen kyllä ottavan tarvitsemansa minusta, tämä hieman lievensi jatkuvaa huolta vauvojen oloista.

Ensialkuun harmitti, kun haaveet energisestä odotusajasta haihtuivat savuna ilmaan, Jopa koirat katselivat lenkillä ihmeissään taakseen, että mihin se nyt jäi. Mutta kun ei vaan pystynyt saati jaksanut. Kun 10 tuntia yössä ei riittänyt ja maailma kieppui ympäri vain sohvalla istuessa. Kun kaupassa käynti tuntui lähestulkoon vankilarangaistukselta ja oksennus nousi kurkkuun jo hevi-osaston kohdalla. Liha-ja kalatiskeistä nyt puhumattakaan. Kotona puolestaan saatoin seisoa jääkaapin edessä ja todeta etten pysty syömään yhtään mitään. Mies katseli usein huolestuneena ja sanoi hakevansa kaupasta erikseen, jos vain olisi jotain joka menisi ja pysyisi alhaalla.

Olen ehkä historiastanikin johtuen ollut aina sitä mieltä, että lapsia saadaan eikä niin vain tehdä. Iän myötä tämä ajatus on vain vahvistunut. Sen vuoksi myös itketti ja hävetti, etteikö minusta oikeasti ole tähän. Ääripäästä toiseen vaihtelevat huonommuuden ja riittämättömyyden tunteet velloivat, vaikka välillä kyllä jo nauratti voiko näin hirveää oloa edes olla?! Aika tuntui kyllä myös harvinaisen tehokkaalta dieetiltä. Ei muuten tunnu enää. :D

Iltapäivät ja erityisesti illat olivat pahimpia. Olin suorastaan sosiaalinen eläin kotona. Not! Viikolta 12 alkoivat myös pahimmillaan kolme päivää kestävät yhtäjaksoiset päänsäryt, joihin eivät auttaneet raskauden aikana sallitut särkylääkkeet. Jossain vaiheessa jätin panadolit suosiolla ottamatta. Miksi syödä lääketta jonka vaikutus on puhdas nolla. Pahoinvoinnin kestäessä sain myös oppia, että hyvää tarkoittavia mielipiteitä ja neuvonantajia on yhtä paljon kuin metsässä puita. Erästäkin henkilöä, joka ystävällisesti kertoi minulle, että "Jos pitää kunnostaan huolta ja liikkuu ja syö hyvin, niin ei kärsi mistään huonoista oloista",  meinasin huitaista laukulla päähän. Saman kohtalon meinasi kokea erään paikallisen kangaskaupan muuten asiallinen myyjä, joka ystävävällisesti totesi minulle ja äidilleni ostaessamme vauvojen sänkyyn lakanakangasta, että "Ai kaksoset?? Sitä kohtaloa en kyllä toivoisi itselleni!".  Muutenkin se, että monesti saa saman päivän aikana kuulla, että maha on pieni (kahdelle) ja toisen mielestä taas jo aivan valtava, ovat jollain tasolla sellaisia helmi-kommentteja, joissa olo on kuin vapaalla riistalla. Että antaa tulla vaan.

Huumorilla päästiin jo pitkälle, vaikka se uhkasikin välillä loppua jonkun todetessa "Aijaa, mä vaan voin niin loistavasti koko odotusajan". Kiva, se oli kuule varmasti  todella helpottavaa sinulle. Mutsie-blogin Irenen aikoinaan kirjoittama blogipostaus omasta pahoinvoinnistaan toi ironisella tavalla lohtua. Vertaistukea parempaa ei olekaan. Eikä ystävien tai miehen antamaa tukea voittanut noina(kaan) kuukausina mikään. ♥

Töissä jaksoin sinnillä - pitkään menin asenteella, että minähän en luovuta enkä ainakaan valita! Esimies taisi kuitenkin olla perillä olosta paremmin kun arvasinkaan. Puhuttiin, että teen minkä jaksan ja kykenen. Ja kaikki poissaolot saan anteeksi, hahah. Silti fyysinen vuorotyö jossa pääosin seistään oli ja on edelleen raskasta. Töissä pyörtyminen pysäytti. Säännöllisyys ja rutiinit, jotka vapaapäivinä helpottavat oloa huomattavan paljon, loistavat työpäivinä poissaolollaan. Päivän olin noiden viikkojen aikan töistä pois puhtaasti oksentamisen vuoksi pois ja koko ajan olen muistuttanut itseäni siiitä, etten ota turhia riskejä.

Käänteentekevänä huonon olon keskellä koin omalla kohdallani sen, etten enää hokenut itselleni, "ensi viikolla tämän pitäisi helpottaa" vaan aloin miettiä keinoja, jotka helpottaisivat hirveää oloa edes hivenen. Mehujää oli yksi niistä. Tomaatti (kaikissa muodoissaan; tuoreena, pestona, aurinkokuivattuna ja ketsuppina) toinen :D Samoin ystävien vierailu tai oman pepun raahaaminen ihmisten ilmoille toi valoa ja sai ajatuksia muihin asioihin. Tämä tosin toimi vain jos olo ei ollut asteikolla kamala - kamalampi - kamalin, se kaikkein viimeisin vaihtoehto. Toisaalta lakkasin myös syyllistämästä itseäni. Myös Coco ja Piki toimivat hyvin pahan olon lievittäjinä. Nyt odotusaikana niiden merkitys on oikeastaan vain korostunut ja varsinkin Cocosta on kuoriutunut erinomainen päiväunikainalokaveri. Aina valmiina nukkumaan :D Ystäväpiirissä päiväunet herättivät hilpeyttä, "siis ethän sä koskaan nuku mitään päiväunia!".

Kun paha olo sitten yllättäen yhtenä päivänä pysyi lähes poissa, eikä palannut yhtä rajuna seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, säikähdin kunnolla. Onneksi tarkastukäynti äitiyspolille sattui samalle viikolle ja kaikki oli kuitenkin hyvin. Jo pelkkä kuntosalille meno kuukausien tauon jälkeen sai olon tuntumaan kuin lottovoittajalta. Ainakin sen epäuskon osalta.  

Lopuksi sanoisin, että sen kaiken oksentamisen keskellä mietin, että tätä en varmasti unohda ikinä jos tämä nyt ylipäätään koskaan loppuu, ja aika ei kyllä kultaa mitään muistoja. Eipä. Ruhtinaalliset pari viikkoa niin sanotusti kuivin suin ja jotenkin noita kuukausia ei muistele enää niin pahalla.