Ai mikä asunto?

Huh, onneksi en kai missään vaiheessa edes väittänyt, etteikö tämän blogin painotus tulisi seuraavina kuukausina vahvasti keikahtamaan vauva-vaakakupin suuntaan. Jos näin olisin tehnyt niin olen kyllä jo sanani syönyt ja mörökölli minut vienyt. Ja on kyllä ihan mukavaa, kun joidenkin vuosien(kymmenten?) päästä voi jopa tehdä mieli lukea fiiliksiä tältä ajalta. 

Joitakin viikkoja sitten useampikin ystäväni kyseli minulta, miltä tulevalla asunnolla näyttää ja olisiko minulla jotain kuvia lähettää. Kröhm. Hyvä, etten siinä vaiheessa vastannut, että ai millä asunnolla? Ihan nimittäin pikkaisen ovat ajatukset olleet viime aikoina muissa asioissa, näin niin kun rehellisyyden nimissä :D Kun vihdoin sain itseni paikan päälle raahattua oli yllätys sitäkin suurempi. Vitsi täähän on tosi kiva! Ja meidännäköinen - sateesta ja harmaasta ilmasta huolimatta. Tuurilla ne laivatkin näemmä seilaa mitä pintamateriaaleihin tulee :D Näen jo näin ruudun takaakin miten eräs sisustussuunnittelijaystäväni siellä pyörittelee päätään :D Lattioita ei vielä ollut, mutta muuten näytti jo oikein valmiilta, terassilaudoituksia myöten. Ja sisustuskärpäsen puraisun saattoi jo melkein tuntea. Mehän tarvitaan vaikka ja mitä. No mutta pikkuhiljaa. Muutto olisi ensi kuun lopulla - vasta! Koko kevään ajattelin ettei siihen nyt niin pitkä aika ole. Tällä hetkellä siihen tuntuu olevan ehkä olotilastakin johtuen ikuisuus. :D

Niinhän siinä sitten myös kävi, että sairaslomatuomiota jatkettiin. Tämä taisi jälleen - ristiriitaista kyllä - olla omalle mielelle kovempi juttu kuin kenellekään muulle. Nyt olen ollut jo pari viikkoa kotona ja ei käy kieltäminen, etteikö olo olisi hieman parempi. Huimausta ja pyörrytyksen tunnetta on edelleen, muun muassa ja kaiken muun ohella, mutta päivä kerrallaan. Ja tarkassa syynissä ollaan. Mieliala on kuitenkin kohentunut ja Keski-Suomen Monikkoperheet ry:n järjestämän monikkovalmennuksen kautta olemme päässeet tutustumaan muutamiin muihin kaksosodottajapariskuntiin. Että samassa veneessä ollaan :D

Äidit - erityisesti omani <3 
En edes tiennyt noin valtavia ruusuja voivan olla olemassakaan.

Kropan muutoksista raskausaikana

Aikomuksenani oli sivuta raskausajan vartalonmuutoksia pahoinvointia käsittelevässä postauksessa. Huomasin kuitenkin tekstiä aiheesta riittävän, ja riittävän, joten päätin omistaa tähän mennessä tapahtuneille kehon muutoksille kokonaan oman juttunsa. Omassa päässä aihetta on tullut ja tulee pyöriteltyä paljon. Netin odotus- ja äitiysblogeista on ollut varsin virkistävää myös lukea, miten kukin odottaja suhtautuu vartalossaan tapahtuviin muutoksiin. Jokaisen kokemus on kuitenkin omanlaisensa eikä oikeaa tai väärää tapaa oikein ole. Jo ennen ilouutista koko raskaaksi tulemisesta olin hieman skeptinen, miten itse tulisin asiaan suhtautumaan. Samalla elättelin toiveita helpohkosta alkuraskausajan treenaamisesta.

Kun jo heti ensimmäisillä neuvolakäynneillä minulle kerrottiin, että kaksosraskaudessa vatsan koko vastaa jo viikolla 26 yhtä täysiaikaista raskausmahaa, olin lievästi peloissani. Sillä suhtautuipa asiaan niin tai näin, niin tukala olo olisi siis edessä huomattavasti aikaisemmin. En halua kuulostaa kiittämättömältä sanoessani näin, mutta oman pään mukana pysyminen kropassa tuplavauhtia tapahtuviin muutoksiin pelotti ja pelottaa edelleen kyllä kovin. "Kyllä susta varmaan tulee ihan VALTAVAN ISO". Well, I´m a woman, what´s your superpower may I ask?!! :D

Lähde

Vaikka kyseessä on maailman luonnollisin asia, joka on ennen kaikkea tilapäinen, tulee omaa muuttuvaa kehoa mietittyä päivittäin, ja myös sitä koko prosessista palautumista. Hämmästeltyä ja kummasteltua. :D Tässä suhteessa myös yhden lapsen odottaminen saattaisi olla kropalle (ja päälle) hieman helpompaa, etenkin kun kyse on esikoisista ja kaikkea tulee mietittyä ehkä liiankin kanssa. Toisaalta - näitä tyyppejä en kyllä vaihtaisi mihinkään, olkoonkin, että kaikki tapahtuu melkein tuplavauhdilla. 💕

Kauniita kuvia vastaheränneenä. Kuvausassistentti Coco odottelee myös näemmä innokkaana ulospääsyä. Nämä taitavat olla noin reilun kolmen sekä kahden ja puolen viikon takaa, huhtikuun puoliväliä eli rv 18-19 muistaakseni. Housutyylikin on jo näemmä vaihtunut rentoon ei-kiristävään vaihtoehtoon :D

Ensimmäisen ja toisen kolmanneksen alun/puolivälin aikana - pahoinvoinnin ja kaikkien raskautta koskevien pelkojen ollessa voimakkaimmillaan - en uhrannut kropassa tapahtuville muutoksille juurikaan ajatusta. Tai no ehkä vähän. Näytin lähinnä siltä, että rantakuntoon 2016-dieetti olisi aloitettava mahdollisimman pian. Tässä vaiheessa olisi kuitenkin ehdottomasti kannattanut niin sanotusti laittaa google kiinni :D Koska kun vatsa alkoi noin viikon 18 tienoilla kunnolla kasvaa, se myös kasvoi ja kasvaa edelleen vauhdilla. Muiden paikkojen ohella luonnollisesti.

Jouduttuani jäämään töistä sairaslomalle ymmärsin muutaman kotipäivän jälkeen, miten poikki sitä oikein onkaan. Kaiken muun ohella. Ja, että tällaiselle työnarkomaanille tekee loppujen lopuksi hyvää hieman huilata, ei se työ sieltä karkaa yhtään minnekään. Ja jos se ei tee sitä minulle niin se tekee sitä ennen kaikkea vauvoille.   

Lähde

Facebookin muutamat odotysryhmät ovat toimineet kyllä melkeinpä auttavan puhelimen asemasta. Tai lähinnä niistä on voinut lukea, että ai muillakin on tätä. Ja tätä. Ja tätä. Ja, että ai tämäkin on normaalia. Panttasin ryhmiin liittymistä todella pitkään, koska taikausko ja epäilys, ja mikäänhän ei ole vieläkään varmaa. Jotenkin tämä aika on viimeistaan saanut oman ajatusmaailman enemmän pois ulkoisista asioista onnellisuuden ja terveyden suuntaan. Tai jotain mielenhäiriötä täytyy kyllä syyttää, kun suostuin miehen ehdotuksesta raskaus/odotusajan valokuvauksiin :D Että bikinikuvia musta ei kyllä oteta mutta kun näytän siltä, että olisin nielaisuut kokonaisen vesimelonin niin kuvatkaa vaan! :D. Eikä me edes maltettu odottaa siihen saakka. Alla miehen taidonnäytettä rv 21 +5. 

Varsinaisia ammattilaisotoksia siis odotellessa, hahah. Muiden odotuskuvista olen ihaillut kauniita ja tyylikkäitä odottajia ja pariskuntakuvia joissa mieskin on mukana. Tunnelma useissa niistä on jotain ihan superherkkää ja ainutlaatuista. Jotenkin vain se oman mahan ikuistaminen ei ensialkuun tuntunut yhtään hyvältä idealta. Mutta jos jokin niin naisen mieli on muuttuvainen, että kerrankos sitä :D Ja, että eihän mua edes huomaa kun maha ja mies ovat kanssa siinä. Juttua valokuvauksesta ja toivottavasti julkaisukelpoista materiaalia (näemmä rima on viime aikoina ollut kyllä aika matalalla :D) kunhan olemme siellä käyneet.

Raskausajan pahoinvointi

Olen kuullut monien naisten huokaavan, että raskaus on heidän elämänsä parasta aikaa. Herää kysymys, että minkähänlaista paskaa heidän elämänsä sitten yleensä on?

- Anna-Leena Härkönen

Aurinkoista ja mukavaa vappua! Mikäs onkaan sen osuvampaa, kuin kirjoittaa pahoinvoinnista juuri Vapunpäivänä oman olon ollessa tänä vuonna kohtalaisen hyvä ;D 

Luvassa siis lähes kuvatonta pohdintaa aiheesta. Koska kun se päivä koitti, että lempiherkku alkoi ellottaa ja suosikkiparfyymi kuvottaa, mietin ensimmäisenä kannattaisiko minun kenties harkita stressaavan elämäntilanteen helpottamista vai kävellä suosiolla apteekkiin. Valitsin vaihtoehdoista jälkimmäisen - tai oikeastaan mies valitsi. Luonnollisesti olin selitellyt huonohkoa oloa itselleni jo useamman hetken, milloin stressillä ja kiireisillä talvikuukausilla, milloin yleisellä vireystilalla.

Varoitan jo etukäteen, että seuraava teksti tulee olemaan rehellistä ja ei niin kaunista pohdintaa omasta raskausajan pahoinvoinnistani. Hetken jos toisenkin olen tosin miettinyt, saako tästä aiheesta ylipäätään edes kirjoittaa, kun kaiken taustalla on kuitenkin suuri onni. Tarkoitukseni ei siis ole olla negatiivinen, sillä kaikkeen toki löytyy luonnollinen selitys kerrottuna kahdella pienellä ihmeellä. Oma mieli on kuitenkin siitä kummallinen, että sitä oli välillä, olon ollessa oikein huono, äärimmäisen vaikea muistaa. Mikäli siis suunnittelet raskautta tai haluat säästää itseäsi suosittelen hyppäämään seuraavan tekstin yli. Toisaalta koen päässeeni vielä suht helpolla, sillä minulla pahoinvointi kuitenkin helpotti kun viikkoja alkoi olla kasassa se 19. Jotkut oksentavat vielä synnytyssalissakin. Tai mistä sitä vielä tietää kuulunko minäkin niihin onnekkaisiin.


Olin etukäteen lukenut ja kuullut juttuja, miltä raskausajan pahoinvointi saattaa tuntua. Naiivisti olin ajatellut kestäväni sitä ehkä kohtuullisen hyvin ja kyse olevan enemmänkin korvien välistä. Väärin, väärin, väärin!!! Kaikki pahoinvoinnista kärsivät ja kärsineet odottajat ovat mielestäni enemmän, kuin ruusunsa ansainneet. Raskaus ei ole sairaus, mutta joskus fyysisen toimintakyvyn ollessa todella alentunut, se sai minut kyllä tuntemaan itseni hemmetin sairaaksi.

Aktiivisena, paljon liikkuvana ja melko terveistä elintavoista huolta pitävänä (tai näin itselleen uskottelevana) ihmisenä minun oli etenkin alussa todella haastavaa hiljentää tahtia ja R-A-U-H-O-I-T-T-U-A. Tämän ohjeen sain jo silloin, kun selvisi, että sikiöitä onkin kaksi. Eipä niillä oloilla ollut juuri hetkeen edes muita vaihtoehtoja. Alkuviikkojen jälkeen oksentelin joka ikinen päivä vajaa 18 viikkoa putkeen ja sen jälkeen satunnaisesti. "Pelkkä" aamupahoinvointi kuulosti mielestäni´lähes etelän paratiisilomalta. Minulla se oli jonkunasteista pahoinvointia 24/7. Oksentaminen ei kuitenkaan ollut yllätyksekseni pahinta - musertavan huono olo, johon mikään ei auttanut, sen sijaan oli. Tällöin ainakin tuli selväksi, miten suora vaikutus fyysisellä ololla on mielialaan. Viikolla seitsemän mietin mielessäni miten ihmeessä jaksan edes viikolle 12, saati siitä pidemmäs. Neuvolasta lohdutettiin vauvojen kyllä ottavan tarvitsemansa minusta, tämä hieman lievensi jatkuvaa huolta vauvojen oloista.

Ensialkuun harmitti, kun haaveet energisestä odotusajasta haihtuivat savuna ilmaan, Jopa koirat katselivat lenkillä ihmeissään taakseen, että mihin se nyt jäi. Mutta kun ei vaan pystynyt saati jaksanut. Kun 10 tuntia yössä ei riittänyt ja maailma kieppui ympäri vain sohvalla istuessa. Kun kaupassa käynti tuntui lähestulkoon vankilarangaistukselta ja oksennus nousi kurkkuun jo hevi-osaston kohdalla. Liha-ja kalatiskeistä nyt puhumattakaan. Kotona puolestaan saatoin seisoa jääkaapin edessä ja todeta etten pysty syömään yhtään mitään. Mies katseli usein huolestuneena ja sanoi hakevansa kaupasta erikseen, jos vain olisi jotain joka menisi ja pysyisi alhaalla.

Olen ehkä historiastanikin johtuen ollut aina sitä mieltä, että lapsia saadaan eikä niin vain tehdä. Iän myötä tämä ajatus on vain vahvistunut. Sen vuoksi myös itketti ja hävetti, etteikö minusta oikeasti ole tähän. Ääripäästä toiseen vaihtelevat huonommuuden ja riittämättömyyden tunteet velloivat, vaikka välillä kyllä jo nauratti voiko näin hirveää oloa edes olla?! Aika tuntui kyllä myös harvinaisen tehokkaalta dieetiltä. Ei muuten tunnu enää. :D

Iltapäivät ja erityisesti illat olivat pahimpia. Olin suorastaan sosiaalinen eläin kotona. Not! Viikolta 12 alkoivat myös pahimmillaan kolme päivää kestävät yhtäjaksoiset päänsäryt, joihin eivät auttaneet raskauden aikana sallitut särkylääkkeet. Jossain vaiheessa jätin panadolit suosiolla ottamatta. Miksi syödä lääketta jonka vaikutus on puhdas nolla. Pahoinvoinnin kestäessä sain myös oppia, että hyvää tarkoittavia mielipiteitä ja neuvonantajia on yhtä paljon kuin metsässä puita. Erästäkin henkilöä, joka ystävällisesti kertoi minulle, että "Jos pitää kunnostaan huolta ja liikkuu ja syö hyvin, niin ei kärsi mistään huonoista oloista",  meinasin huitaista laukulla päähän. Saman kohtalon meinasi kokea erään paikallisen kangaskaupan muuten asiallinen myyjä, joka ystävävällisesti totesi minulle ja äidilleni ostaessamme vauvojen sänkyyn lakanakangasta, että "Ai kaksoset?? Sitä kohtaloa en kyllä toivoisi itselleni!".  Muutenkin se, että monesti saa saman päivän aikana kuulla, että maha on pieni (kahdelle) ja toisen mielestä taas jo aivan valtava, ovat jollain tasolla sellaisia helmi-kommentteja, joissa olo on kuin vapaalla riistalla. Että antaa tulla vaan.

Huumorilla päästiin jo pitkälle, vaikka se uhkasikin välillä loppua jonkun todetessa "Aijaa, mä vaan voin niin loistavasti koko odotusajan". Kiva, se oli kuule varmasti  todella helpottavaa sinulle. Mutsie-blogin Irenen aikoinaan kirjoittama blogipostaus omasta pahoinvoinnistaan toi ironisella tavalla lohtua. Vertaistukea parempaa ei olekaan. Eikä ystävien tai miehen antamaa tukea voittanut noina(kaan) kuukausina mikään. ♥

Töissä jaksoin sinnillä - pitkään menin asenteella, että minähän en luovuta enkä ainakaan valita! Esimies taisi kuitenkin olla perillä olosta paremmin kun arvasinkaan. Puhuttiin, että teen minkä jaksan ja kykenen. Ja kaikki poissaolot saan anteeksi, hahah. Silti fyysinen vuorotyö jossa pääosin seistään oli ja on edelleen raskasta. Töissä pyörtyminen pysäytti. Säännöllisyys ja rutiinit, jotka vapaapäivinä helpottavat oloa huomattavan paljon, loistavat työpäivinä poissaolollaan. Päivän olin noiden viikkojen aikan töistä pois puhtaasti oksentamisen vuoksi pois ja koko ajan olen muistuttanut itseäni siiitä, etten ota turhia riskejä.

Käänteentekevänä huonon olon keskellä koin omalla kohdallani sen, etten enää hokenut itselleni, "ensi viikolla tämän pitäisi helpottaa" vaan aloin miettiä keinoja, jotka helpottaisivat hirveää oloa edes hivenen. Mehujää oli yksi niistä. Tomaatti (kaikissa muodoissaan; tuoreena, pestona, aurinkokuivattuna ja ketsuppina) toinen :D Samoin ystävien vierailu tai oman pepun raahaaminen ihmisten ilmoille toi valoa ja sai ajatuksia muihin asioihin. Tämä tosin toimi vain jos olo ei ollut asteikolla kamala - kamalampi - kamalin, se kaikkein viimeisin vaihtoehto. Toisaalta lakkasin myös syyllistämästä itseäni. Myös Coco ja Piki toimivat hyvin pahan olon lievittäjinä. Nyt odotusaikana niiden merkitys on oikeastaan vain korostunut ja varsinkin Cocosta on kuoriutunut erinomainen päiväunikainalokaveri. Aina valmiina nukkumaan :D Ystäväpiirissä päiväunet herättivät hilpeyttä, "siis ethän sä koskaan nuku mitään päiväunia!".

Kun paha olo sitten yllättäen yhtenä päivänä pysyi lähes poissa, eikä palannut yhtä rajuna seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, säikähdin kunnolla. Onneksi tarkastukäynti äitiyspolille sattui samalle viikolle ja kaikki oli kuitenkin hyvin. Jo pelkkä kuntosalille meno kuukausien tauon jälkeen sai olon tuntumaan kuin lottovoittajalta. Ainakin sen epäuskon osalta.  

Lopuksi sanoisin, että sen kaiken oksentamisen keskellä mietin, että tätä en varmasti unohda ikinä jos tämä nyt ylipäätään koskaan loppuu, ja aika ei kyllä kultaa mitään muistoja. Eipä. Ruhtinaalliset pari viikkoa niin sanotusti kuivin suin ja jotenkin noita kuukausia ei muistele enää niin pahalla. 

Copy + Paste

Kun alkujärkytyksestä ollaan selvitty, voidaankin paneutua aiheeseen hieman lisää.  

Lähde

Jostain toisesta blogista luin mietilauseen, jossa luki, että elämässä suurin piirtein ainoa oikeasti yllättävä asia on kaksosten saanti. 

Siltä se kyllä kieltämättä tuntui aika tarkalleen kaksi kuukautta ja reilu viikko sitten, eli viikolla 12, kun harjoittelijana toimiva ultraava terveydenhoitaja tuijotti ruutua hyvän tovin hiljaisuuden vallitessa. Taisin ehtiä kuiskata miehelle siinä vaiheessa jotain ruudulla näkyvästä liian monesta raajasta tilanteen katketessa hoitajan kutsuessa ohjaajaansa paikalle "Näenköhän minä nyt ihan oikein?".  Erityisen yllättävän lisänsä tilanteeseen toi se, että meille oli jo kertaalleen kerrottu yksityisellä lääkäriasemalla raskausviikolla 7 (joku oli lievästi sanoen hieman malttamaton odottamaan viikolle 12..) vauvoja olevan varmuudella - ja kolmenkymmenen vuoden lääkärikokemuksella - yksi. Niimpä. Itketti ja nauratti ja kyynelten seassa mietin kenelle voin reklamoida asiasta, että buy one get one free. Tämä siis (erittäin huonona) vitsinä. Katselipa asiaa miltä kantilta tahansa, tunne oli aivan huikea. Mies otti tilanteen rauhallisemmin mutta itse kiittelin siinä vaiheessa tukevaa alustaa ja makuuasentoa. Taidettiin molemmat olla lievässä shokissa. Ymmärrykseen ei millään meinannut mahtua, että kaksi sydäntä ne siellä pompottelivat. ♥ ♥

Samassa rytäkässä selvisi, että meille on tulossa identtiset kaksoset. Onnittelujen lomassa terveydenhoitajat kertoivat asialliseen sävyyn kyseessä olevan normaalia korkeamman riskiraskauden, jossa molemmat sikiöt ovat samssa istukassa mutta omissa vesipusseissaan. Lisää tietoa mm. täältä ja täältä. Helpotuksen tunne oli kuitenkin suuri, koska kaikki näytti  sillä hetkellä olevan hyvin. Pääsimme onneksi myös heti todella tiheään jatkoseurantaan sekä äitiyspolille että neuvolaan.

Lähde

Ultrakäynnin jälkeinen työpäivä meni todella kuin sumussa. Että mitähän helkkaria juuri tapahtui?!? Tauoilla koetin lukea netistä kaiken minkä vaan kerkesin koskien kaksois- tai monikkoraskautta, kuten alkajaisiksi opin. Työpäivän jälkeen mietin olevan ihme, etten hajottanut tai säheltänyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Tai ehkä kollegat eivät ole hennoneet vain kertoa asiasta jälkeenpäin. :D

Tämän jälkeen kaikki on ollut enemmän tai vähemmän heikun keikun. Vaan toisella puolella on ollut epäuskoinen onni ja ilo - voiko näin oikeasti käydä meille? Toisaalta kuvaan astui alkumetreillä itselleni varsin vieras asia - pelko. Jotenkin peruspositiivisena lasi mieluummin puoliksi täynnä maailmaa katsovana ihmisenä on ollut ja on erityisen haastavaa, kun tätä asiaa minä en voi juurikaan hallita. Pelottaa meneekö kaikki hyvin, onko vauvoilla kaikki hyvin ja entäs jos ei mene hyvin. Myös lääkäreiden realistisuus on välillä ollut pelottavaa, vaikkakin erittäin tarpeellista!

Pahoinvointi oli myös viikolta 6 lähtien todella kovaa, kokopäiväistä ja kaikennielevää. Siihen saakka olo oli ollut väsynyt ja huono, mutta asiat olivat ns. pysyneet sisällä. Jollain tavalla kuitenkin henkisesti helpotti, kun saimme kuulla vauvoja olevan kaksi. Vaikka vauvojen lukumäärällä ei ole tutkitusti suoraa tai yksiselitteistä vaikutusta pahoinvoinnin rajuuteen tai kestoon, kärsii useampi monikko-odottaja vielä tavallista huonommastakin olosta. Toisaalta on myös ns. helppoja ja hyvävointisia kaksoisraskauksia. Eli tämäkin lienee yksilöllistä. No, minä en alkujaan todella kuulunut siihen sakkiin. Piiiitkä postaus aiheesta raskausajan pahoinvointi lojuukin tuolla luonnoksissa. 

Ps. Loma Dubaissa meni hyvin ja oli ihanaa, kaikista stressitekijöistä huolimatta. Juttua pilvenpiirtäjäkaupungista tulossa myöhemmin. 

"Illalla nukahdat ja aamulla heräät, mikä on se jokin, jolla itsesi keräät?. . . "

Viime aikoina olen mietiskellyt miten paljon tänne itsestäni kertoisin. Rajanveto tuntuu olevan vaikeaa, sillä kaikki liittyy kaikkeen. On asioita, jotka voi vain sivuuttaa ja työntää syrjemmälle blogin vaihtelevien aihepiirien ulkopuolelle. Sitten kuitenkin on asioita, jotka ovat kun virtahepo olohuoneessa. Vaikka kuinka koetat ummistaa silmäsi ja kiertää sen kauempaa niin annas olla - siinä se vain olla möllöttää ja pyytää sinua rapsuttamaan korvan takaa näyttäen samaan aikaan ärsyttävän söpöltä ja surumieliseltä. 
 

Tommy Taberman kirjoitti: 

"Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?"  

Sitten on vain se päätös. Osaanko minä hoitaa tämän? Osaammeko me? Uskallanko minä? Kykenenkö, jaksanko? Pystymmekö ME tähän?

Sen päätöksen tekeminen on vaatinut useamman viikon tai kuukauden ja enemmän kuin hyppysellisen rohkeutta. Erilaisia ylä- ja alamäkiä. Silti olo tuntui ensialkuun varsinaiselta takinkääntäjältä. Minunhan piti olla ennen kaikkea ura-ja työkeskeinen ihminen. Tähänastisessa elämässäni olen kuitenkin ollut jo monia asioita kuten vaikka; työntekijä, esimiehen sijainen, avovaimo, kihlattu, ystävä, kaveri, tytär, sisar, tukihenkilö, henkilökohtainen avustaja ja kummitäti. 

Mikään näitä ei ole kuitenkaan valmistanut minua siihen, miltä tuntuisi olla äiti kahdelle samaan aikaan syntyvälle lapselle.

Lähde