Vauvoista ja valvotuista (hulina)öistä

Miten teidän vauvat nukkuvat, on yksi meille ehkä eniten esitetyistä kysymyksistä. Jos ei kauheasti voivota tai valita ei se kuitenkaan automaattisesti tarkoita autuaita höyhensaaria. Usein huomaan itsekin kysyväni tätä samaa muiden pikkuvauvojen vanhemmilta - miten teillä nukutaan? Vastaus tähän ei omalla kohdalla ole kovin yksinkertainen. Avataanpa tätä hieman. Tähän mennessä meillä on nukuttu mielestäni hyvin, kohtalaisesti, huonosti, hyvin huonosti, ei ollenkaan ja taas ihan ookoosti, jopa hyvin. Tähän kyllä vaikuttaa se, miten käsittää "hyvin nukutun yön" ja miten sen merkitys on vauvojen myötä itselläkin muuttunut.

Välillä on tuntunut, että olen myös ehkä saanut sen mitä ansaitsen, sillä muistan monesti ennen muinoin ajatelleeni tulevani toimeen melko vähällä unella. Nyt kun tätä vähääkin on venytetty ja pilkottu ja välillä poistettu kokonaan, olen joutunut toteamaan, että en todellakaan tule toimeen parin tunnin unilla ainakaan pidemmän päälle ja kuukausikaupalla. Vannomatta paras siis tämäkin asia. 

Missä pojat siellä Coco, milloinkahan kääntyy toisinpäin?

Pojat nukkuivat syntymästään aina tuonne 3,5 kuukauteen saakka melko hyvin. Omassa huoneessaan kylki kyljessä samassa pinnasängyssä. Herätyksiä tuli yleensä säännöllisen epäsäännöllisesti se kaksi yössä, joiden jälkeen jatkettiin unia aina tuonne seitsemään kahdeksaan saakka aamulla. Ihmettelimme usein, että vitsit ne nukkuu hyvin. Tämän kun ääneen mennä lipsautti niin homma menikin uusiksi ja vauvat alkoivat vaatia ruokaa usein. Todella usein. Syöttöjä saattoi pari seuraavaa kuukautta tulla yössään se 3-4 kertaa per vauva ja uneen vaipuminen ei tapahtunutkaan enää, että naps vain. Ihmeteltiin mikä on ja olo oli hieman neuvoton. Vinkkiä ja tapoja oli monenmoisia ja mikään niistä ei auttanut. Lopulta päättelimme kyseessä olevan nelikuisten yöhulinat. Täällä todella hyvää tietoa aiheesta.

Rauhattomien öiden lisäännyttyä toinen pinnasänky tuli taloon ja kaunis ajatus poikien yhdessä nukkumisesta tuli tiensä päähän veljesten herätellessä huitomisellaan toisiaan. Tilapäispyyheväliseinä auttoi hetken, mutta vasta toinen pinnis rauhoitti tilanteen. Myös vauvojen herääminen aikaistui ja kukko alkoi kiekua viimeistään viiden kuuden maissa. Tässä kohtaa aloin päästä jyvälle termistä väsymys ja valvominen.

Viidettä kuukautta saavutettaessa toinen pojista alkoi pikkuhiljaa luopua yösyömisestä itsekseen heräten yleensä vain kerran yössä ruokailemaan. Toinen vastaavasti lisäsi kierroksia heräten kahta useammin. Täytyihän hommassa joku balanssi olla. Viimeiset pari kuukautta toinen pojista on herättänyt puolen tunnin/tunnin välein milloin mistäkin syystä ihan joka ikinen yö. Tämän ohella viimeistään viideltä on saanut (vai täytynyt?) nousta ylös, sillä mikään mahti maailmassa ei ole saanut näitä silmät apposen auki jokeltavia murupullakujertelijoita jatkamaan uniaan enää siitä pidemmälle. Aikamoista yöhulinaa sanoisin, varsinkin alkuyöt. Ja aamuvirkkuja kuten äitinsä. Peitto heiluu, kädet vispaavat, tutit lentävät ja vauvat huutavat unissaan. Toisen pojan tuttia täytyy korjailla vähän väliä kun tämä tarkistaa, että äiti on kotona. Moneen kertaan on tullut kiiteltyä, että tuli hankittua edes yksi Stokken pyörillä kulkeva pinnasänky. Varsin näppärä vehje kuljetella huoneesta toiseen öisin, kun ei jaksa sadatta kertaa enää hypätä huoneiden väliä. 

Kiinteiden aloitus 4 kuukauden rajapyykin jälkeen rauhoitti tilannetta hieman, ei kuitenkaan mitenkään merkittävästi. Sen sijaan viljojen aloitus 5 kuukauden jälkeen ja erityisesti iltapuuron lisäys on tuonut hieman toivottua helpotusta öihin ainakin hetkeksi. Imetyksellä ollaan pääsääntöisesti menty tähän saakka, joskin välillä erityisen huonojen öiden aikana mies on syöttänyt jomman kumman pojista kerran yössä pullolla. Kun äiti on ollut "vähän väsynyt".  Erityisen huonojen öiden jatkuessa on välillä järjenvastaisesti jopa vähän pelottanut, mitä onkaan taas luvassa. En ole odottanut iltoja aina mitenkään innolla. Näiden pelkojen ääneen sanominen on kuitenkin helpottanut oloa. Samoin kun sen ymmärtäminen, etteivät vauvat herätä saati valvota tahallaan. Ja sen, että kyse on toivottavasti lyhyestä ajasta vauvojen ja meidän elämässä. Vaikka ei se kyllä aina yöaikaan siltä tunnu, lyhytkin aika on elettävä minuutti kerrallaan.

Tällä hetkellä hyvin nukuttu, oikea luksusyö, sisältää muutamia herätyksiä jotka yleensä hoituvat tutin korjailuilla ja sen 7-8 tuntia unta. Näistä luksusöistä olemme saaneet toistaiseksi vain muutamia maistiaisia. Ja ovathan pojat vielä niin kovin nuoria. Senpä vuoksi tilannetta on hauska katsoa uudestaan puolen vuoden päästä poikien ollessa vuoden ikäisiä. Menevätköhän seuraavatkin kuukaudet yhdessä hujauksessa? Toivon varovaisesti ettei tilanne kääntyisi nyt huonompaan suuntaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Hampaiden tuloa odotellessa.. Melkein kuulen kuinka kokeneemmat vanhemmat sanovat tätä lukiessaan "Ootapa vain..". Haluan olla toiveikas! :D Yksi hyvä, tai parempi, yö auttaa yleensä jaksamaan taas muutamia ei niin hyviä, ja parempaan päin ollaan onneksi oltu koko ajan menossa. Kuten eräs toinen kaksosäiti sanoikin "Keep on faith sister!".

Parasta aikaa - kaksoset kohta 6 kuukautta!

Olen ollut ja olen tälläkin hetkellä onnellisempi kuin koskaan. Olen myös ollut väsyneempi kuin koskaan.

Olimme valmistautuneet vauvojen tuloon mielestäni ihan hyvin. Valmistautuminen ja valmistautuminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Toisaalta etenkin näin jälkeenpäin koen, ettei siihen oikein etenkään esikoisen, tai meidän tapauksessamme esikoisten, kohdalla voi mitenkään kunnolla henkisesti valmistautua. Kun kaikki, yksinkertaisesti aivan kaikki, muuttuu. Paitsi konkreettisella myös henkisellä tasolla. Sellaista tunteiden kirjoa ja vuoristorataa en ollut kuvitellut, ehkä ihan hyvä niin. Välillä tuntuu, kuin olisi siirtynyt oman elämänsä päänäyttelijän roolista sivustaseuraajaksi, sillä tavalla positiivisessa mielessä. Kun se huomio yksinkertaisesti on jossain kaukana muualla, kuin oman tai edes sen kumppanin navan ympärillä.

Pojat ovat nyt aika tarkalleen viisi kuukautta ja kolme viikkoa. Tässäpä muutamia, minulle lähiaikoina esitettyjä kysymyksiä koskien viime kuukausia.

Onko aika mennyt nopeasti? On! Blogin päivitystahtikin sen kertoo. :D Onko tuntunut siltä, että vuorokausi erityisesti yöaikaan kestää ikuisuuden? On! Onko vauva-arki kaksosten kanssa tuntunut raskaalta? Sanoisin, että on ja ei. Kun kuuli ja luki etukäteen tarpeeksi "kauhujuttuja" ja "odotapa vaan"- toteamuksia varautui tiedostamattaankin pahimpaan. Odotuksiin (tai pelkoihin) nähden ollaan siis reippaasti plussan puolella, vaikka tiedostankin elämän mittaisen matkan olevan vasta hyvin alussa. Mutta että raskaalta? Kun kokemusta muusta kun kahdesta vauvasta ei ole, ei kahta vauvaa vaan osaa kyseenalaistaa tai se tuntuu ihan hullunkuriselta jo ajatuksen tasollakin. Vain yhden vauvan syöttäminen tuntuu myös minusta ihan hullulta ajatukselta. Saati pukeminen tai vaipanvaihto :D Minne se toinen jäi?  

Entä onko elämä vauvojen kanssa vastannut odotuksia? Lähipiirissämme ei ihan pieniä vauvoja ole juuri ollut viime aikoina. Tähän tilanteeseen tosin tulee radikaali muutos kolmen kuukauden sisällä ❤ Omien esikoisten ollessa kyseessä kaikki on ollut uutta. Juuri meille sopivat käytännöt ja rutiinit ovat muodostuneet viikkojen mittaan. Ja juuri kun ajattelee, että voi jes kun ollaan saatu tämä ja tämä juttu sujuviksi, niin kaikki muuttuu. :D Jotkut jutut toki pysyvät mutta muutos ja murros on jatkuvaa. Ja hyvä niin. Emme silti oikein osanneet odottaa etukäteen mitään. Näin hetken aikaa vauva-arkea eläneenä koen poikien kyllä kasvatteen enemmän minua kun minä heitä. Monessakin mielessä. 

Mites, oletteko olleet kovin väsyneitä? Hmm.. eikö puolitäysi kahvikuppi vaatekaapissa olekaan normaalia, tai banaani mikrossa tule vakiovarusteena? Vanhempia on viime kuukausina kyllä vähän väsyttänyt ja ajoittaista aivosumua on ollut havaittavissa. Sana väsymys on myös välillä viety aivan uusille leveleille. Mutta ei mitään sellaista mistä ei selviäisi. Taidan silti koputtaa tähän sitä kuuluisaa puuta. Onko elämä muuttunut paljon? Mitäpä luulet, mikään ei ole kuten ennen ja silti kaikki on kuten ennen. Ja paljon lisää. Sama mies ja sama nainen ja ei kuitenkaan. Elämää ilman näitä murupullia on silti vaikeaa kuvitella. Väärin, sen kuvittelu on mahdotonta.  Onko tuntunut siltä, että mihin mun pienet vauvat oikein ovat viikkojen mittaan kadonneet? On, on ja on!!!

Anssi Kelan Parasta aikaa-kappaleen soidessa alkaa aina hymyilyttää. On se vaan jotenkin niin osuva.

Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Päivissä on taikaa
Ne eivät palaa uudestaan
Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Kuume minua vaivaa
Ja sitä ei saa parantaa

Raskauden loppumetrit häämöttävät

Raskausviikkoja takana  34 + 2. Enpä olisi uskonut, sanotaanko nyt vaikka helmikuun loppupuolella, että tässä sitä ollaan. Ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tai vointi on näin loppua kohden ja viikkoihin nähden vielä yllättävänkin hyvä! Ottaen huomioon normaalit raskausajan vaivat, selkäkivut ja lyhyet yhtäjakoiset unet sun muut kivat kaverit.. Ei niistä sen enempää. Yleisesti ottaen hyvin menee. Myös minulle uuden neuvolatädin muutaman päivän takainen huomautus siitä, ettei ole urallaan nähnyt yhtä hyväkuntoista kaksosodottajaa näillä rakausviikoilla, sai hymyn nousemaan lähestulkoon korviin. Vakkaritäti voisi tosin olla aiheesta hieman toista mieltä, ensimmäiset viisi kuukautta kun muistutin lähinnä juuri aterioinutta zombia. Sopertelin kuitenkin takaisin kiitokset ja huomautin hyvistä tukijoukoista niin koti,- ystävä- kuin perhepiirissäkin. Lisäksi kai se helpotus siitä, että ollaan jo näinkin pitkällä näkyy myös ulospäin. Olen osannut ottaa jopa hieman rennommin. Positiivisella asenteella mennään nämä loppuajatkin eteenpäin, etenkin kun "pahin" on vasta edessä ja sitä rataa. Ei käy kieltäminen etteikö jännittäisi. Jännittää kyllä. Viime aikoina mielessä on pyörinyt ainoastaan toive siitä, että pienillä olisi vain kaikki hyvin. ❤❤

Jokainen raskaus on erilainen eikä kahta samanlaista odottajaa ole. Se siinä onkin ehkä myös niin ihanaa - jokainen juttu täytyy itse kokea ja tuntea. Välillä näitä uusia tuntemuksia ihastelee, välillä kauhistelee. Myös muuttuva ulkomuoto herättää ajatuksia suuntaan jos toiseen. Minulle raskaus on ollut täysin uusi ja outo asia, josta en etukäteen tiennyt juuri kilinpersuksen vertaa. Jonkun verran olen pohdiskellut omalla kohdallani oleellisia seikkoja (poislukien sairaala ja neuvola yms tärkeät pakolliset!), jotka ovat auttaneet jaksamaan. Tällaisia tärkeitä elementtejä, että ollaan päästy tänne saakka ovat ainakin seuraavat:

- Kotoa mieheltä saatu tuki. Tätä kohtaa en kai voi liikaa alleviivata. Sekä oman, että muutaman muun vauvaa odottavan ystävän tai tuttavan miehen suusta olen kuullut, että on välillä vaikeaa, kun ei tiedä miten toista voisi parhaiten auttaa tai tukea tai oloa helpottaa. Että olo on välillä todella neuvoton. Pienenpienillä jutuilla on kuitenkin ollut ainakin omalla kohdallani ihan uskomaton merkitys. Paitsi raskauden haasteellisessa alkuvaiheessa, kun kotona ei jaksanut eikä pystynyt tekemään lähes mitään niin myös tällä loppupuoliskolla. Oma muru on kyllä tehnyt kaiken ja vielä vähän päälle mitä toivoa vain voi. ❤ Ihanasti on mies myös jaksanut lenkkeillä mun ja koirien kanssa etanavahtia, ollut superkärsivällinen kun lähteminen ylipäänsä yhtään mihinkään on kestänyt..ja kestänyt, hakenut kaupasta kilokaupalla muun muassa vesimelonia, jaksanut piristää ja ollut muutenkin tukena ja turvana. Ihan koko ajan. Ja mikä tärkeintä jättänyt myös huomauttelematta muuttuvasta ulkomuodosta negatiiviseen sävyyn. Omat välillä ei niin myönteiset ajatukset ryhävalaslookista sun muusta painokelvottomasta ovat olleet jo ihan tarpeeksi. Näitäkin ikäviä juttuja saaduista huomautuksista saa aina kuulla ja lukea.

Onnea on myös mies, joka mökillä ollessa kalastusreissulta palatessaan tuo saaliden sijaan kotiin muutamat lumpeet. 

- Ystävät ja perhe. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa kilometripostauksen. Perhettään ei voi valita mutta omani on kyllä kultaakin kalliimpi. Joka päivä koetan jaksaa olla kiitollinen ja muistuttaa itseäni sitä, että ympärilleni on siunaantunut myös ystävävien muodossa niin kovin monia ihania ihmisiä. Niin moni on jaksanut olla tukena ja kysellä kuulumisia matkojenkin takaa. Myös jo raskauden läpikäyneiden ja lapsen saaneiden ystävien käytännölliset neuvot ovat lämmittäneet ja toivottavasti lämmittävät mieltä jatkossakin. Lisäksi vastaavassa elämäntilanteessa oleminen yhdistää. Seuraavan vuoden aikana ystäväpiiriin on tulossa kyllä poikkeuksellisen paljon vauvoja, hihih. ❤ Pelkästään jo ajatus siitä, että asuisi paikkakunnalla josta ei tuntisi ketään, tai että elämässä ei olisi ketään läheisempää ihmistä, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia, on karmiva. Tyttöjen minulle järkkäämillä vauvakutsuilla ei myöskään liikutuksen itku ollut kyllä kaukana. Olin aivan äimän käkenä koko ihanasta päivästä. Kiitos.

- Liikunta siinä muodossa, kun se on tuntunut hyvältä ja sopii. Vaikka en asiantuntija olekaan, sanoisin, että peruskunnolla pääsee jo varsin pitkälle. Alun rajun pahoinvoinnin helpotuttua jatkoin jonkin aikaa salilla käymistä. Varsin pian jouduin kuitenkin toteamaan, että minä en kerta kaikkiaan kuulu niihin naisiin, jotka lähtevät suoraan kyykkytangon alta synnyttämään, tai juoksevat vielä yhdeksännellä kuukaudella lenkkejä tuosta noin vain ja palaavat synnytyssalista ohjaamaan spinningiä.  Kroppa ei palautunut ja liikkeet eivät tuntuneet hyviltä tai edes mukavilta. Juoksusta nyt puhumattakaan. Hampaita kiristellen hommasta oli pakko luopua. Lenkkeilyä omaan tahtiin sen sijaan jatkoin nelijalkaisten personal trainereidemme avustuksella. Tämä on kantanut pitkälle, etenkin kun rauta-arvojen korjaantumisen myötä pyörrytys ja huomaus ovat ainakin toistaiseksi taakse jäänyttä elämää ja ylämäet pääsee ylös muutenkin kuin työntämällä. Eikä ihan jokainen sentään ohita minua - vielä. 

Myös kaikenmoinen venyttely, mökkeily, josta tämän postauksen kuvatkin ovat, ja luonnossa liikkuminen ilman suorituspaineita omaan tahtiin ovat tuntuneet sopivilta. Äitiysjooga olisi varmasti ollut aika ihanakin juttu jos olisin älynnyt sen hieman aikaisemmin. Suorittajaluonteena vaati kuitenkin alussa aika paljon itsetutkiskelua  nöyrtyä ja hiljentää tahtia liikunnan(kin) osalta, löytää se harmaa mustan ja valkoisen välimaastosta. Ja loppuviimein rauhallinen kävely on tehnyt hyvää paitsi kropalle, myös päälle. Koiratkin ovat pikkuhiljaa osanneet hiljentää tahtia. Silti kyllä tekee kovastikin jo mieli kovasykkeisemmän liikunnan pariin. Kaikki aikanaan.

- Asiantuntijoiden ohjeistus ja tietynlainen luottamus lääkäreihin. Vaikka mainitsinkin sairaalan ja neuvolan tuolla ylempänä ns. pakollisina niin erityisen tärkeäksi ja helpottavaksi olen kokenut kaksosraskauden tiheän seurannan ja tarvittaessa napakat ohjeet, miten edetään. Tietynlainen kyseenalaistaminen ja omien aivojen käyttö omasta olosta puhuttaessa on toki aina suotavaa. Silti, koska kaikenlaista on jo mahtunut ja mahtuu varmasti vielä vasta alussa olevan matkan varrelle, on alusta asti ollut helpottavaa tietää, että ympärillä on asiansa osaavia alansa ammattilaisia. En itse olisi esimerkiksi osannut tai ymmärtänyt jäädä töistä pois, ellei tätä asiaa olisi ylempää nimenomaan määrätty. Ja oikeassahan ne lääkärit olivat, ehkä joskus ennenkin hoitaneet työhulluja odottajia ;) Syyllisyydestä töistä poisjäämisen suhteen ei pääse yli eikä ympäri, mutta vauvojen parasta tässä nimenomaan ajatellaan, hiljalleen tämä on iskostunut hieman kovempaankin kalloon :D Muutenkin luottamus saamaani hoitoon on ollut toistaiseksi hyvä ja mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin olen saanut aina vastauksen. On täytynyt myös hyväksyä se, että ihan kaikkeen eivät edes alan parhaat asiantuntijatkaan aina osaa vastata. Eikä ihan kaikkia skenaarioita ole minusta edes tarpeellista tietää. 

Näillä mietteillä alkavaan viikonloppuun. Täällä Jyväskylässä on kollegani sanoin alkamassa se viikonloppu, kun englannin kielen puhumiseen ei varsinaisesti tarvita englannin kielen taitoa ;) Vauhdikasta ralliviikonloppua siis kaikille! 

Isyyspakkaus

Terveisiä täältä muuttolaatikoiden keskeltä. Mikä olisikaan sopivampi ajankohta muutolle kuin tuleva juhannusviikko? :D Tai no, jos tarkkoja ollaan minä en (kuulemma) muuta konkreettisesti yhtään tavaraa paikasta A paikkaan B. Ja pienemmästä asunnosta suurempaan muuttamisen pitäisi kai muutenkin sujua joutuisasti kun varastotilaa on nykyisellään ollut sangen rajallisesti. Ja uusi ihana koti ja lopussa kiitos seisoo ja blaa blaa blaa. :D  Silti kun pukersin itseni ullakon häkkivarastolle mielessäni jonkin sortin kuva siitä, ettei sitä tavaraa nyt niin paljon ole, meinasin kääntyä ja käännyinkin kannoillani. Monista asioista voivat mielipiteet vaihdella mutta yksi on varmaa: muuttaminen on edelleen sieltä ja syvältä.

Se muuttoavautumisesta. Toistaiseksi. Enneen muuttopakkausta tuli nimittäin harrastettua hieman toisenlaista paketointia. Isyyspakkauksen rakentaminen taisi kuulua elämässäni niihin juttuihin, joka pälkähti päähän vasta odotuksen puolivälin paikkeilla. Vaikka monet näitä nykyään kai väsäävät. Mutta kun kerran Kela muistaa äitiäkin (vai vauvaa? ;)) niin miksei isällekin voisi jotain pientä kivaa hankkia? Ja sitäpaitsi lahjojen antaminen on superkivaa :) Pakkauksen sisältöä mietiskelin useita viikkoja tehden hankintoja pikkuhiljaa. Jotain hauskaa, henkilökohtaista ja tarpeellista nimenomaan hänelle, ja no okei ehkä vähän vauvoillekin :D Ja ehkä siitä suklaasta saattaa joku pala lohjeta omaankin suuhun. Kuitenkin kohtuullisen budjetin rajoissa - voi miksi usein kivat jutut ovat niin superkalliita?

Oheisissa kuvissa vilkkuvat Kelan ja Postin muokatut kaavakkeet bongasin kivasta Eilen tein-blogista. Kopioin ja muokkasin itselleni sopivat. Alla hieman pakkauksen muuta sisältöä.

Mies oli hetken aikaa ihan ällikällä lyöty eikä kuulemma ollut osannut odottaa yhtään mitään tällaista. No ei varmaan kun olen syynännyt postin ja kipittänyt postiluukulle pienimmänkin risahduksen kuullessani, ettei vaan mikään ebayn tai amazonin..hmph.. "hellemekko" olisi joutunut liian aikaisin vääriin käsiin. :D

Tuota Vauva - omistajan opasta suosittelen muuten kaikille tuleville iseille, ja miksei äideillekin. Ihan hulvattoman hauska mutta samalla informatiivinen opus vauvan ensimmäisen vuoden huollosta, vianmäärityksestä ja käyttöohjeista. Tämän jaksaa lukea vaikkea ns. lukumiehiä olisikaan. 

Mites sitten ne varsinaiset äitiyspakkaukset? Ne tulivat viime viikolla mutta ovat muuttokuormassa avaamattomina (!!!) odottamassa. Olen hillinnyt itseni ainakin toistaiseksi. Uudessa kodissa sitten.   

Superimelä sokerirasituskoe

Sokerirasituskoe klaarattu onnellisesti läpi. Täällä Jyväskylässä koe tehdään käsittääkseni kaikille monikko-odottajista, riippumatta siitä onko raskausdiabetekseen viittaavia oireita esiintynyt vai ei. 

Kaikista raskauteen liittyvistä verikokeista ja muista seurannoista luulisi jo karaistuneen, silti tämä koe jännitti minua jostain syystä jokseenkin paljon. Ehkä koska lähisuvussani on jonkin verran diabetesta ja monikkoraskaus on yksi juuri raskausdiabetekseen altistavista tekijöistä, muutamien muiden tekijöiden ohella.

Varsin viehkoa tämä pukeutuminen (ja meikkaaminen) nykyisin. Mutta vielä voi neuleen ympärysmitta venyä hieman suuremmaksi! :D Viikolla 24 + mennään ja olotila kimalainen ++

Itse rasituskokeeseen - alla reilun 12 tunnin ruoka- sekä nestepaasto ja aamun ensidrinkkinä juotavana pullollinen puhdasta sokeria eli glukoosiliuosta. Katselin kun laboratorion täti kaatoi pari desiä nestettä mukiin ja huitaisin sen kiduksiini. Kylmääkin vielä, eihän tämä nyt ollut niin paha. Eh.. eipä - kyseessä oli vasta ensimmäinen lasillinen koko pullosta. Koko pullollisen ja ensimmäisen verikokeen jälkeen hyvää oloa kesti ehkä joku 15 minuuttia. Seuraavaksi meinasin nukahtaa pystyyn ja poksoset menivät mahassa aivan villeiksi "KARKKIPÄIVÄÄÄÄ" poukkoillen ristiin rastiin kuin pingispallot. Saatoin melkein tuntea kun tyypit olivat vaan, että "AaAH" ja "RöYH", tämmöistä määrää sokeria me ei olla aikaisemmin koettukaan. :D Ensimmäisen verikokeen ottamisen jälkeen sitkuttelin seuraavaan asti ja loppuajan reilu 1,5h makoilinkin tyhjän vastaanottohuoneen potilassängyllä. Lievästi heikotti ja oksetti ja herttainen labratäti kurkki silloin tällöin vieläkö seinät huojuvat. Tästä huolimatta olo oli levollinen - tieto lisää tuskaa mutta jos jotain ilmenee niin tulokset olisivat selvillä seuraavana päivänä ja asialle voisi tehdä jotain.

Seuraavana päivänä saatoin kuitenkin huokaista helpotuksesta ja sain jopa kehuja (kissa kiitoksella elää, tiedetään :D). Suluissa ko. tavoitearvon sallittu yläraja, joiden alle pitäisi päästä - jo yksi poikkeava arvo viittaa raskaudiabetekseen.

12 h paastoarvo: 4,5 (< 5,3)
Arvo tunti nesteen nauttimisen jälkeen: 6,2 (< 10)
Arvo kaksi tuntia nesteen nauttimisesta: 4,0 ( < 8,6) 

Kotona minua odotteli jälleen kerran todellinen double trouble. Milloinkohan tuo mäykky oikein oppii kunnolla sisäsiistiksi, I wonder... 

Aurinkoista viikonloppua kaikille! 💕 Päivetyksen metsästyksen voisi katsoa alkaneeksi.