Pintamateriaalivalintojen jälkipuinti

Vaihteeksi muitakin, kuin vauvajuttuja. Nukuttuja (tai oikeastaan kyllä valvottuja :D ) öitä uudessa kodissa on takana nyt reilun seitsemän kuukauden edestä. Huh kun aika menee nopeasti, vastahan me muutettiin! Meillä ei ole televisiossa vilahtelevien sisustusohjelmien tavoin luksusta tai prameaa, ei hulppeita neliöitä eikä design-esineitä. Mutta on kivoja juttuja josta tykätään ja viihdýtään. Asunto on meille ensimmäinen yhteinen oma koti, ja myös koti johon vauvat syntyivät. Nämä seikat tekevät kaikesta vielä jotenkin erityisen merkityksellistä. 


Jälkitunnelmia koko prosessista  

Uudiskohde on asuntomuotona todella vaivaton ja helppo. Kaikenkaikkiaan myös uudiskohteen pintamateriaalien valinta oli ihan mieletön ja opettavainen kokemus. Tekisinkö jotain nyt toisin. Kyllä, varmasti. Muistan jonkun joskus sanoneen vasta kolmannen itse suunnitellun/rakennetun asunnon olevan sellainen, johon voi olla täysillä tyytyväinen. Eli tämähän oli vasta pintaraapaisu aiheeseen.

Tiukka aikataulu toi oman haasteensa valintoihin. Onneksi koko prosessin aikana yhteistyö eri tahojen kanssa oli suhteellisen vaivatonta. Osa valinnoista oli meille jotakuinkin selvillä jo ennen, ennen kun koko asuntoa oli edes löytynyt. Vuosien varrella muistilehtiöön oli tallentunut muutamia "sitten kun saan valita"-juttuja. Näitä olivat mm. keittiön välitilan kaakelit ja leveä lankkua muistuttava lattia. Muutamasta jutusta jouduttiin myös luopumaan tai muuttamaan suunnitellusta. Kylpy- ja kodinhoitohuoneen sekä wc:n seinäkaakelit oli ehditty jo valita ja osin laatoittaa - niihin emme voineet enää vaikuttaa. Onneksi rakentajan valinnat - suuret valkoiset laatat - olivat kuitenkin meistä varsin onnistuneet!

Takapihan terassia. Koko asunnon suosikkijuttu ja lempipaikka viime kesänä.

Etukäteen olin ajattelut valintojen tekemisen olevan haastavaa ja työlästä valtavasta vaihtoehtojen kirjosta. Yllättävää kyllä näin ei ollut vaan haastavimmaksi osoittautuivat rakennustekniset seikat esimerkiksi wc:n lattiamateriaalivalinnoissa sekä jonkin tietyn sävyn valinta esimerkiksi saman maalisävyn eri vaihtoehdoista. Se mikä näytti hyvältä kaupassa pienessä maalinäytteenpalasessa ei välttämättä ollut ihan sitä mitä haettiin levitettynä koko seinän leveydeltä. Myös kaikkien valintojen hahmottaminen yhdeksi kokonaisuudeksi tuotti jonkin verran päänvaivaa. Etukäteispohdinta siitä, mihin panostamme enemmän ja missä pihistetään, auttoi varmasti paljon. Samoin kun raskauden viimeinen kolmannes - asunto tuntui hyvin hyvin pieneltä asialta sen rinnalla, mitä elämässä oli muuten niiden kuukausien aikana meneillään.

Muiden kodeissa ihailen persoonallisia ratkaisuja ja sitä kuuluisaa jotain. Tykkään myös todella monenlaisista tyyleistä, jonka koen hieman hankalaksi pysyvämpiä sisustusratkaisuja mietittäessä. Oman asunnon kohdalla rohkeus todella radikaaleihin juttuihin petti ja koti on aikalailla tuttua ja turvallista. Vaaleaa ja neutraalia. Joku kutsuisi tätä järkevyydeksi toinen puolestaan tylsyydeksi. Itse en oikein tiedä. Makuuhuoneen maalaamatta jäänyt struktuuriseinä  kaihertaa edelleen hieman mieltä. Toisaalta wc:n lattiaan olen vieläkin niin rakastunut, että mikäli se minusta on kiinni, samaa laattaa tulee löytymään myös seuraavasta asunnostamme. Jäin myös miettimään tällä hetkellä niin kovin trendikästä marmoritasoa keittiöön. Marmoritason lika/osumaherkkyydestä ja huokoisuudesta tuntuu olevan mielipiteitä laidasta laitaan. Ehkä seuraavaan asuntoon?

Kaksosraskaus kuvina ja asiaa palautumisesta

Paljon erilaisissa medioissa esillä oleva aihe - raskaus ja siitä palautuminen. Kuka lähtee laitokselta sikspäkki loistaen, kenelle tulee painoa vain istukan ja vauvan verran. Kuka ei ole median mukaan vieläkään saanut painoaan lähtölukemiin ja kenelle kiloja on tullut synnytyksen jälkeen jopa lisää. Ja paljon paljon muuta. Välillä mietin, että mistä lähtien näkyvästä raskausvatsasta tuli kaikkien sallima yleinen keskustelunaihe, jota voi ruotia ikään kuin kantajastaan irrallisena osana. Sillä se totisesti on kaikkea muuta! 

Hei hei heinäkuu. Vaakaraita kaventaa vai miten se meni?! :D Raskausviikolta 32 tämä otos.

Heti alkuun sanottakoon, että oma palautumiseni on vielä kesken. Jo hyvin varhain odotusaikana, kun saimme kuulla onnellisen uutisen kahdesta vauvasta googlettelin netistä kuvia kaksosraskausvatsoista. Tiedetään.. mutta se on niin.. inhimillistä? Kuulin juttuja ja luin ja ajattelin, että OMG minusta saattaa tulla ihan VALTAVAN iso. Myös neuvolasta sanottiin, että semmoinen + 25 kiloa voi olla kahdesta vauvasta odotetttavissa. En silti pelännyt niinkään valtaisaa kilomäärää vaan sitä, miten kroppa jaksaisi kantaa kaksi riskiraskausvauvaa loppuun saakka. Erityisesti pelotti miten vauvat siitä selviäisivät. Identtinen kaksoisraskaus ei raskaustyyppinä ole sieltä helpoimmasta päästä. Suuri kiitollisuus ja suuri huoli kulkivat käsi kädessä läpi koko odotuksen. Mies sen sijaan oli optimistisempi ja alkoi heti kaksoisuutisen jälkeen etsiskellä netistä hyviä turvaistuimia. 

Pinnallisemmista seikoista puhuttaessa myös mahdollinen vatsalihasten erkauma - jolle kaksosraskaus altistaa - askarrutti. Ja vaikka syy oli maailman paras, eiväthän ne nousevat vaa án lukemat mitään, suurinta herkkua olleet seurata. Mutta kellepä naiselle olisivat? Tuskailin, koska tiesin odotukseni viimeisen kolmanneksen osuvan hellekeleille keveiden kesävaatteiden aikaan. Eräs ystäväni kuitenkin lohdutti ja totesi, että koetapa näyttää sirolta odottajalta -25 asteen pakkasessa. Niimpä. Se odottajan untuvatakki ei taatusti olisi imarrellut ainakaan minua. Helpotuksekseni kesällä taisi varsinaisia hellepäiviä olla jonkun uutisen mukaan seitsemän. Ja maximekot sekä Niken leveävyötäröiset urheilusortsit olivat kehissä satoi tai paistoi. 

Seuraavat kuvat ovat raskauden toiselta kolmannekselta. Kolmas ihan toisen kolmanneksen lopulta.  Huomaa kuvien hyvä laatu, eh.. Ensimmäiseltä kolmannekselta minulla ei ole harmikseni kuvan kuvaa. Ei tainnut tulla siinä pahoinvoinnin lomassa mieleen, että ikuistanpa tämänkin hetken.  
 

Lopulta kiloja minulle tuli 12,5.  Mietin pitkään kirjoitanko koko lukua edes tänne. Raskauskilojen vertailu on nimittäin minusta ehkä typerintä, mitä tiedän. Painon kertyminen riippuu niin monesta tekijästä ja tiettyyn osaan niistä ei ikävä kyllä voi itse paljon vaikuttaa. Itse menin alun pahoinvoinnin jälkeen perusterveellisellä ruokavaliolla ja mukaan mahtui myös herkuttelua. Ihan ranttaliksi en hommaa kuitenkaan koskaan päästänyt. Olo oli tarpeeksi tukala ilmankin ja valasfiiliksiä riitti. Näin jälkeenpäin voin todeta minusta tulleen juuri niin iso, kuin kahden vauvan kantamiseen tarvitaan. Ei enempää eikä vähempää.

Tässä kuvia raskauden viimeiseltä kolmannekselta. Oikeanpuolimmaisin napsaistu päivää ennen poikien syntymää. Olihan siinä vatsalla kokoa. 

Vauvat syntyivät normaalilla alatiesynnytyksellä, josta toipuminen oli mielestäni nopeaa. Tai odotuksiani nopeampaa. Olin ja olen edelleen niin helpottunut, kun kaikki päättyi toivotusti. Kaksosten ollessa kyseessä synnytystapaa sai kirjaimellisesti jännittää (lue: stressata) jälkimmäiseen vauvaan saakka. Lisäksi olin odottanut olevani huomattavasti kipeämpi pidempään. Toisaalta elimme miehen kanssa sellaisessa pumpulipilvessä ensimmäiset viikot, etten oikein edes muista koko ajasta mitään. Sikspäkkiä minulla ei ollut missään kuvakulmassa millään varjostuksella ennen koko raskauttakaan, joten sitä oli turha odottaa esiin saapuvaksi synnytyksen jälkeenkään.  Nyt kun poikien syntymästä on puoli vuotta aikaa, myös vatsalihasten erkauma on pienentynyt lähes normaaliksi. Ainakin tarkastuksen tehneen lääkärin mukaan. Silti kroppa ei tunnu omalta. Muun muassa täältä löytyy muuten todella hyvää tietoa erkaumasta ja sen kuntouttamisesta. Silti lankut, vatsarutistukset, maastavedot ja hyppyjä sisältävä kovatempoinen liikunta ovat vielä ehdoton nounou. En halua myöskään elätellä liikaa toiveita, että vatsa palautuisi täysin ennalleen jumppaamisesta huolimatta. Tällä hetkellä vatsa on edelleen pehmeä ja löysä, etenkin iltaisin päivän touhuilujen jäljiltä. Toisaalta vatsanahka venyi monikertaisiin mittoihin kuukausien kuluessa. Tuskin olisi kovin realistista oletta sen palautuvan kovin lyhyessä ajassa.

Imettämisen myötä koko kehon palautuminen on myös hitaampaa, sillä imetyshormonit vaikuttavat kehossa hidastaen kudosten palautumista synnytyksestä. Tämä pätee myös treeneistä palautumiseen. Pitäisi muistaa olla itselleen armollisempi, eikä keskittyä vain epäkohtiin. Vaikka tavoitteenani on terve ja toimiva keho olisi valhe väittää olevani tyytyväinen. Se on tehnyt suuren työn ja olen enemmän kun ylpeä siitä, miten kroppani jaksoi. Silti peiliin katsominen ei varsinaisesti saa minua hyvälle tuulelle ja aihetta tekee välillä kipeääkin ajatella. Ajatukset liikunnasta ovat kuitenkin siirtyneet suorittamisesta hyvän olon ja fiiliksen tuojaksi sekä henkireiäksi. Tämä on ehkä ihan tervettäkin? Myös motivaatiota liikkumiseen on aikaisempaa huomattavasti enemmän, sillä aikaa treenaamiseen puolestaan on huomattavsti vähemmän. Ristiriitaista? :D  

Sitten niitä palautumiskuvia. Katsotaan tuleeko vaihe, että on mitä kuvata. Kiirettä ei ole ja omaa kehoa kuunnellen. Tätä postausta kirjoittaessa tuli jopa hieman ikävä tuota pallomahaa. Ei sitä vain silloin osannut jotenkin ajatella, miten paljon elämä tulisi muuttumaan. <3

Vauvoista ja valvotuista (hulina)öistä

Miten teidän vauvat nukkuvat, on yksi meille ehkä eniten esitetyistä kysymyksistä. Jos ei kauheasti voivota tai valita ei se kuitenkaan automaattisesti tarkoita autuaita höyhensaaria. Usein huomaan itsekin kysyväni tätä samaa muiden pikkuvauvojen vanhemmilta - miten teillä nukutaan? Vastaus tähän ei omalla kohdalla ole kovin yksinkertainen. Avataanpa tätä hieman. Tähän mennessä meillä on nukuttu mielestäni hyvin, kohtalaisesti, huonosti, hyvin huonosti, ei ollenkaan ja taas ihan ookoosti, jopa hyvin. Tähän kyllä vaikuttaa se, miten käsittää "hyvin nukutun yön" ja miten sen merkitys on vauvojen myötä itselläkin muuttunut.

Välillä on tuntunut, että olen myös ehkä saanut sen mitä ansaitsen, sillä muistan monesti ennen muinoin ajatelleeni tulevani toimeen melko vähällä unella. Nyt kun tätä vähääkin on venytetty ja pilkottu ja välillä poistettu kokonaan, olen joutunut toteamaan, että en todellakaan tule toimeen parin tunnin unilla ainakaan pidemmän päälle ja kuukausikaupalla. Vannomatta paras siis tämäkin asia. 

Missä pojat siellä Coco, milloinkahan kääntyy toisinpäin?

Pojat nukkuivat syntymästään aina tuonne 3,5 kuukauteen saakka melko hyvin. Omassa huoneessaan kylki kyljessä samassa pinnasängyssä. Herätyksiä tuli yleensä säännöllisen epäsäännöllisesti se kaksi yössä, joiden jälkeen jatkettiin unia aina tuonne seitsemään kahdeksaan saakka aamulla. Ihmettelimme usein, että vitsit ne nukkuu hyvin. Tämän kun ääneen mennä lipsautti niin homma menikin uusiksi ja vauvat alkoivat vaatia ruokaa usein. Todella usein. Syöttöjä saattoi pari seuraavaa kuukautta tulla yössään se 3-4 kertaa per vauva ja uneen vaipuminen ei tapahtunutkaan enää, että naps vain. Ihmeteltiin mikä on ja olo oli hieman neuvoton. Vinkkiä ja tapoja oli monenmoisia ja mikään niistä ei auttanut. Lopulta päättelimme kyseessä olevan nelikuisten yöhulinat. Täällä todella hyvää tietoa aiheesta.

Rauhattomien öiden lisäännyttyä toinen pinnasänky tuli taloon ja kaunis ajatus poikien yhdessä nukkumisesta tuli tiensä päähän veljesten herätellessä huitomisellaan toisiaan. Tilapäispyyheväliseinä auttoi hetken, mutta vasta toinen pinnis rauhoitti tilanteen. Myös vauvojen herääminen aikaistui ja kukko alkoi kiekua viimeistään viiden kuuden maissa. Tässä kohtaa aloin päästä jyvälle termistä väsymys ja valvominen.

Viidettä kuukautta saavutettaessa toinen pojista alkoi pikkuhiljaa luopua yösyömisestä itsekseen heräten yleensä vain kerran yössä ruokailemaan. Toinen vastaavasti lisäsi kierroksia heräten kahta useammin. Täytyihän hommassa joku balanssi olla. Viimeiset pari kuukautta toinen pojista on herättänyt puolen tunnin/tunnin välein milloin mistäkin syystä ihan joka ikinen yö. Tämän ohella viimeistään viideltä on saanut (vai täytynyt?) nousta ylös, sillä mikään mahti maailmassa ei ole saanut näitä silmät apposen auki jokeltavia murupullakujertelijoita jatkamaan uniaan enää siitä pidemmälle. Aikamoista yöhulinaa sanoisin, varsinkin alkuyöt. Ja aamuvirkkuja kuten äitinsä. Peitto heiluu, kädet vispaavat, tutit lentävät ja vauvat huutavat unissaan. Toisen pojan tuttia täytyy korjailla vähän väliä kun tämä tarkistaa, että äiti on kotona. Moneen kertaan on tullut kiiteltyä, että tuli hankittua edes yksi Stokken pyörillä kulkeva pinnasänky. Varsin näppärä vehje kuljetella huoneesta toiseen öisin, kun ei jaksa sadatta kertaa enää hypätä huoneiden väliä. 

Kiinteiden aloitus 4 kuukauden rajapyykin jälkeen rauhoitti tilannetta hieman, ei kuitenkaan mitenkään merkittävästi. Sen sijaan viljojen aloitus 5 kuukauden jälkeen ja erityisesti iltapuuron lisäys on tuonut hieman toivottua helpotusta öihin ainakin hetkeksi. Imetyksellä ollaan pääsääntöisesti menty tähän saakka, joskin välillä erityisen huonojen öiden aikana mies on syöttänyt jomman kumman pojista kerran yössä pullolla. Kun äiti on ollut "vähän väsynyt".  Erityisen huonojen öiden jatkuessa on välillä järjenvastaisesti jopa vähän pelottanut, mitä onkaan taas luvassa. En ole odottanut iltoja aina mitenkään innolla. Näiden pelkojen ääneen sanominen on kuitenkin helpottanut oloa. Samoin kun sen ymmärtäminen, etteivät vauvat herätä saati valvota tahallaan. Ja sen, että kyse on toivottavasti lyhyestä ajasta vauvojen ja meidän elämässä. Vaikka ei se kyllä aina yöaikaan siltä tunnu, lyhytkin aika on elettävä minuutti kerrallaan.

Tällä hetkellä hyvin nukuttu, oikea luksusyö, sisältää muutamia herätyksiä jotka yleensä hoituvat tutin korjailuilla ja sen 7-8 tuntia unta. Näistä luksusöistä olemme saaneet toistaiseksi vain muutamia maistiaisia. Ja ovathan pojat vielä niin kovin nuoria. Senpä vuoksi tilannetta on hauska katsoa uudestaan puolen vuoden päästä poikien ollessa vuoden ikäisiä. Menevätköhän seuraavatkin kuukaudet yhdessä hujauksessa? Toivon varovaisesti ettei tilanne kääntyisi nyt huonompaan suuntaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Hampaiden tuloa odotellessa.. Melkein kuulen kuinka kokeneemmat vanhemmat sanovat tätä lukiessaan "Ootapa vain..". Haluan olla toiveikas! :D Yksi hyvä, tai parempi, yö auttaa yleensä jaksamaan taas muutamia ei niin hyviä, ja parempaan päin ollaan onneksi oltu koko ajan menossa. Kuten eräs toinen kaksosäiti sanoikin "Keep on faith sister!".

Parasta aikaa - kaksoset kohta 6 kuukautta!

Olen ollut ja olen tälläkin hetkellä onnellisempi kuin koskaan. Olen myös ollut väsyneempi kuin koskaan.

Olimme valmistautuneet vauvojen tuloon mielestäni ihan hyvin. Valmistautuminen ja valmistautuminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Toisaalta etenkin näin jälkeenpäin koen, ettei siihen oikein etenkään esikoisen, tai meidän tapauksessamme esikoisten, kohdalla voi mitenkään kunnolla henkisesti valmistautua. Kun kaikki, yksinkertaisesti aivan kaikki, muuttuu. Paitsi konkreettisella myös henkisellä tasolla. Sellaista tunteiden kirjoa ja vuoristorataa en ollut kuvitellut, ehkä ihan hyvä niin. Välillä tuntuu, kuin olisi siirtynyt oman elämänsä päänäyttelijän roolista sivustaseuraajaksi, sillä tavalla positiivisessa mielessä. Kun se huomio yksinkertaisesti on jossain kaukana muualla, kuin oman tai edes sen kumppanin navan ympärillä.

Pojat ovat nyt aika tarkalleen viisi kuukautta ja kolme viikkoa. Tässäpä muutamia, minulle lähiaikoina esitettyjä kysymyksiä koskien viime kuukausia.

Onko aika mennyt nopeasti? On! Blogin päivitystahtikin sen kertoo. :D Onko tuntunut siltä, että vuorokausi erityisesti yöaikaan kestää ikuisuuden? On! Onko vauva-arki kaksosten kanssa tuntunut raskaalta? Sanoisin, että on ja ei. Kun kuuli ja luki etukäteen tarpeeksi "kauhujuttuja" ja "odotapa vaan"- toteamuksia varautui tiedostamattaankin pahimpaan. Odotuksiin (tai pelkoihin) nähden ollaan siis reippaasti plussan puolella, vaikka tiedostankin elämän mittaisen matkan olevan vasta hyvin alussa. Mutta että raskaalta? Kun kokemusta muusta kun kahdesta vauvasta ei ole, ei kahta vauvaa vaan osaa kyseenalaistaa tai se tuntuu ihan hullunkuriselta jo ajatuksen tasollakin. Vain yhden vauvan syöttäminen tuntuu myös minusta ihan hullulta ajatukselta. Saati pukeminen tai vaipanvaihto :D Minne se toinen jäi?  

Entä onko elämä vauvojen kanssa vastannut odotuksia? Lähipiirissämme ei ihan pieniä vauvoja ole juuri ollut viime aikoina. Tähän tilanteeseen tosin tulee radikaali muutos kolmen kuukauden sisällä ❤ Omien esikoisten ollessa kyseessä kaikki on ollut uutta. Juuri meille sopivat käytännöt ja rutiinit ovat muodostuneet viikkojen mittaan. Ja juuri kun ajattelee, että voi jes kun ollaan saatu tämä ja tämä juttu sujuviksi, niin kaikki muuttuu. :D Jotkut jutut toki pysyvät mutta muutos ja murros on jatkuvaa. Ja hyvä niin. Emme silti oikein osanneet odottaa etukäteen mitään. Näin hetken aikaa vauva-arkea eläneenä koen poikien kyllä kasvatteen enemmän minua kun minä heitä. Monessakin mielessä. 

Mites, oletteko olleet kovin väsyneitä? Hmm.. eikö puolitäysi kahvikuppi vaatekaapissa olekaan normaalia, tai banaani mikrossa tule vakiovarusteena? Vanhempia on viime kuukausina kyllä vähän väsyttänyt ja ajoittaista aivosumua on ollut havaittavissa. Sana väsymys on myös välillä viety aivan uusille leveleille. Mutta ei mitään sellaista mistä ei selviäisi. Taidan silti koputtaa tähän sitä kuuluisaa puuta. Onko elämä muuttunut paljon? Mitäpä luulet, mikään ei ole kuten ennen ja silti kaikki on kuten ennen. Ja paljon lisää. Sama mies ja sama nainen ja ei kuitenkaan. Elämää ilman näitä murupullia on silti vaikeaa kuvitella. Väärin, sen kuvittelu on mahdotonta.  Onko tuntunut siltä, että mihin mun pienet vauvat oikein ovat viikkojen mittaan kadonneet? On, on ja on!!!

Anssi Kelan Parasta aikaa-kappaleen soidessa alkaa aina hymyilyttää. On se vaan jotenkin niin osuva.

Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Päivissä on taikaa
Ne eivät palaa uudestaan
Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Kuume minua vaivaa
Ja sitä ei saa parantaa

Raskauden loppumetrit häämöttävät

Raskausviikkoja takana  34 + 2. Enpä olisi uskonut, sanotaanko nyt vaikka helmikuun loppupuolella, että tässä sitä ollaan. Ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tai vointi on näin loppua kohden ja viikkoihin nähden vielä yllättävänkin hyvä! Ottaen huomioon normaalit raskausajan vaivat, selkäkivut ja lyhyet yhtäjakoiset unet sun muut kivat kaverit.. Ei niistä sen enempää. Yleisesti ottaen hyvin menee. Myös minulle uuden neuvolatädin muutaman päivän takainen huomautus siitä, ettei ole urallaan nähnyt yhtä hyväkuntoista kaksosodottajaa näillä rakausviikoilla, sai hymyn nousemaan lähestulkoon korviin. Vakkaritäti voisi tosin olla aiheesta hieman toista mieltä, ensimmäiset viisi kuukautta kun muistutin lähinnä juuri aterioinutta zombia. Sopertelin kuitenkin takaisin kiitokset ja huomautin hyvistä tukijoukoista niin koti,- ystävä- kuin perhepiirissäkin. Lisäksi kai se helpotus siitä, että ollaan jo näinkin pitkällä näkyy myös ulospäin. Olen osannut ottaa jopa hieman rennommin. Positiivisella asenteella mennään nämä loppuajatkin eteenpäin, etenkin kun "pahin" on vasta edessä ja sitä rataa. Ei käy kieltäminen etteikö jännittäisi. Jännittää kyllä. Viime aikoina mielessä on pyörinyt ainoastaan toive siitä, että pienillä olisi vain kaikki hyvin. ❤❤

Jokainen raskaus on erilainen eikä kahta samanlaista odottajaa ole. Se siinä onkin ehkä myös niin ihanaa - jokainen juttu täytyy itse kokea ja tuntea. Välillä näitä uusia tuntemuksia ihastelee, välillä kauhistelee. Myös muuttuva ulkomuoto herättää ajatuksia suuntaan jos toiseen. Minulle raskaus on ollut täysin uusi ja outo asia, josta en etukäteen tiennyt juuri kilinpersuksen vertaa. Jonkun verran olen pohdiskellut omalla kohdallani oleellisia seikkoja (poislukien sairaala ja neuvola yms tärkeät pakolliset!), jotka ovat auttaneet jaksamaan. Tällaisia tärkeitä elementtejä, että ollaan päästy tänne saakka ovat ainakin seuraavat:

- Kotoa mieheltä saatu tuki. Tätä kohtaa en kai voi liikaa alleviivata. Sekä oman, että muutaman muun vauvaa odottavan ystävän tai tuttavan miehen suusta olen kuullut, että on välillä vaikeaa, kun ei tiedä miten toista voisi parhaiten auttaa tai tukea tai oloa helpottaa. Että olo on välillä todella neuvoton. Pienenpienillä jutuilla on kuitenkin ollut ainakin omalla kohdallani ihan uskomaton merkitys. Paitsi raskauden haasteellisessa alkuvaiheessa, kun kotona ei jaksanut eikä pystynyt tekemään lähes mitään niin myös tällä loppupuoliskolla. Oma muru on kyllä tehnyt kaiken ja vielä vähän päälle mitä toivoa vain voi. ❤ Ihanasti on mies myös jaksanut lenkkeillä mun ja koirien kanssa etanavahtia, ollut superkärsivällinen kun lähteminen ylipäänsä yhtään mihinkään on kestänyt..ja kestänyt, hakenut kaupasta kilokaupalla muun muassa vesimelonia, jaksanut piristää ja ollut muutenkin tukena ja turvana. Ihan koko ajan. Ja mikä tärkeintä jättänyt myös huomauttelematta muuttuvasta ulkomuodosta negatiiviseen sävyyn. Omat välillä ei niin myönteiset ajatukset ryhävalaslookista sun muusta painokelvottomasta ovat olleet jo ihan tarpeeksi. Näitäkin ikäviä juttuja saaduista huomautuksista saa aina kuulla ja lukea.

Onnea on myös mies, joka mökillä ollessa kalastusreissulta palatessaan tuo saaliden sijaan kotiin muutamat lumpeet. 

- Ystävät ja perhe. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa kilometripostauksen. Perhettään ei voi valita mutta omani on kyllä kultaakin kalliimpi. Joka päivä koetan jaksaa olla kiitollinen ja muistuttaa itseäni sitä, että ympärilleni on siunaantunut myös ystävävien muodossa niin kovin monia ihania ihmisiä. Niin moni on jaksanut olla tukena ja kysellä kuulumisia matkojenkin takaa. Myös jo raskauden läpikäyneiden ja lapsen saaneiden ystävien käytännölliset neuvot ovat lämmittäneet ja toivottavasti lämmittävät mieltä jatkossakin. Lisäksi vastaavassa elämäntilanteessa oleminen yhdistää. Seuraavan vuoden aikana ystäväpiiriin on tulossa kyllä poikkeuksellisen paljon vauvoja, hihih. ❤ Pelkästään jo ajatus siitä, että asuisi paikkakunnalla josta ei tuntisi ketään, tai että elämässä ei olisi ketään läheisempää ihmistä, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia, on karmiva. Tyttöjen minulle järkkäämillä vauvakutsuilla ei myöskään liikutuksen itku ollut kyllä kaukana. Olin aivan äimän käkenä koko ihanasta päivästä. Kiitos.

- Liikunta siinä muodossa, kun se on tuntunut hyvältä ja sopii. Vaikka en asiantuntija olekaan, sanoisin, että peruskunnolla pääsee jo varsin pitkälle. Alun rajun pahoinvoinnin helpotuttua jatkoin jonkin aikaa salilla käymistä. Varsin pian jouduin kuitenkin toteamaan, että minä en kerta kaikkiaan kuulu niihin naisiin, jotka lähtevät suoraan kyykkytangon alta synnyttämään, tai juoksevat vielä yhdeksännellä kuukaudella lenkkejä tuosta noin vain ja palaavat synnytyssalista ohjaamaan spinningiä.  Kroppa ei palautunut ja liikkeet eivät tuntuneet hyviltä tai edes mukavilta. Juoksusta nyt puhumattakaan. Hampaita kiristellen hommasta oli pakko luopua. Lenkkeilyä omaan tahtiin sen sijaan jatkoin nelijalkaisten personal trainereidemme avustuksella. Tämä on kantanut pitkälle, etenkin kun rauta-arvojen korjaantumisen myötä pyörrytys ja huomaus ovat ainakin toistaiseksi taakse jäänyttä elämää ja ylämäet pääsee ylös muutenkin kuin työntämällä. Eikä ihan jokainen sentään ohita minua - vielä. 

Myös kaikenmoinen venyttely, mökkeily, josta tämän postauksen kuvatkin ovat, ja luonnossa liikkuminen ilman suorituspaineita omaan tahtiin ovat tuntuneet sopivilta. Äitiysjooga olisi varmasti ollut aika ihanakin juttu jos olisin älynnyt sen hieman aikaisemmin. Suorittajaluonteena vaati kuitenkin alussa aika paljon itsetutkiskelua  nöyrtyä ja hiljentää tahtia liikunnan(kin) osalta, löytää se harmaa mustan ja valkoisen välimaastosta. Ja loppuviimein rauhallinen kävely on tehnyt hyvää paitsi kropalle, myös päälle. Koiratkin ovat pikkuhiljaa osanneet hiljentää tahtia. Silti kyllä tekee kovastikin jo mieli kovasykkeisemmän liikunnan pariin. Kaikki aikanaan.

- Asiantuntijoiden ohjeistus ja tietynlainen luottamus lääkäreihin. Vaikka mainitsinkin sairaalan ja neuvolan tuolla ylempänä ns. pakollisina niin erityisen tärkeäksi ja helpottavaksi olen kokenut kaksosraskauden tiheän seurannan ja tarvittaessa napakat ohjeet, miten edetään. Tietynlainen kyseenalaistaminen ja omien aivojen käyttö omasta olosta puhuttaessa on toki aina suotavaa. Silti, koska kaikenlaista on jo mahtunut ja mahtuu varmasti vielä vasta alussa olevan matkan varrelle, on alusta asti ollut helpottavaa tietää, että ympärillä on asiansa osaavia alansa ammattilaisia. En itse olisi esimerkiksi osannut tai ymmärtänyt jäädä töistä pois, ellei tätä asiaa olisi ylempää nimenomaan määrätty. Ja oikeassahan ne lääkärit olivat, ehkä joskus ennenkin hoitaneet työhulluja odottajia ;) Syyllisyydestä töistä poisjäämisen suhteen ei pääse yli eikä ympäri, mutta vauvojen parasta tässä nimenomaan ajatellaan, hiljalleen tämä on iskostunut hieman kovempaankin kalloon :D Muutenkin luottamus saamaani hoitoon on ollut toistaiseksi hyvä ja mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin olen saanut aina vastauksen. On täytynyt myös hyväksyä se, että ihan kaikkeen eivät edes alan parhaat asiantuntijatkaan aina osaa vastata. Eikä ihan kaikkia skenaarioita ole minusta edes tarpeellista tietää. 

Näillä mietteillä alkavaan viikonloppuun. Täällä Jyväskylässä on kollegani sanoin alkamassa se viikonloppu, kun englannin kielen puhumiseen ei varsinaisesti tarvita englannin kielen taitoa ;) Vauhdikasta ralliviikonloppua siis kaikille!